Lehmä sarvilla vai ilman?

Kuinka monella meistä on mahdollisuus osallistua säännöllisesti kansanäänestyksiin? No, Sveitsissä kysytään kansalaisten mielipidettä moneen asiaan. Periaatteessa jokainen Sveitsin kansalainen voi myös itse käynnistää aloitteen.  Nyt meille on tulossa äänestys aiheesta ”Sarvilehmä-aloite”. Siitä pääsemme äänestämään ensi sunnuntaina.

Ihanaa, saan äänestää asiasta, joka ei ole niin monimutkainen kuin moni muu äänestyskirjasessa oleva aloite! Ilman muuta lehmälle kuuluvat sarvet. Vai?

Vietin lapsena kaikki kesät Martta-tätini maatilalla. No olihan siellä Onni-setäkin, mutta Martta taisi olla perheen pomo. Heillä oli muutamia lehmiä, joita joskus yritin lypsää ja jotka kuuntelivat kun lauloin heille navetassa. Oh, what an audience! Yksi lehmistä oli nimeltään Sorja ja Sorjalla oli sarvet.

En muista koskaan pelänneeni sarvekasta lehmää enkä silloin myöskään miettinyt lehmien välistä kommunikointia sen enempää. Mutta nyt mietin.

Jos minulta kerran kysytään, niin kaikki lehmät saavat pitää sarvensa! Ja sitten: tietenkään sekään aloite ei ollut niin yksinkertainen, kun alussa olin ajatellut.

Vasemmalta oikealle: Muikku, Sorja, Martta-täti ja Mansikki

 

Mihin lehmä tarvitsee sarvia?

Osa lehmistä syntyy sarvettomina. Sarvettomuus on geneettinen ominaisuus, eli joko lehmällä on sarvet tai ei ole. Ja kun ihminen laittaa lusikkansa soppaan, niin tietenkin lehmistä voidaan jalostamalla tehdä sarvettomia. Ja kun yhden rodun kaikki lehmät ovat sitten sarvettomia, ei niitä sarvia enää sille rodulle saada.

Lehmät kommunikoivat sarviensa avulla. Lehmillä on niin sanottu yksilöetäisyys, joka tarkoittaa etäisyyttä, jonka eläin haluaa pitää toiseen eläimeen. Martta-tädin laitumilla lehmät saivat pitää tuon ideaalin yksilöetäisyyden, jonka on havaittu olevan noin 10-12 metriä. Samoin lehmien välisessä hierarkiassa sarvilla on merkittävä osuus. Sarvilla saattaa olla myös tehtävänsä lehmien ruuansulatuksessa, samoin energeettisessä mielessä.

Sarvien poistosta

Sarvet poistetaan vasikoilta, ”nupoutetaan”, niiden ollessa muutaman viikon ikäisiä. Suomessa sarvien poisto ilman puudutusta on ainakin toistaiseksi sallittu. Uusi eläinsuojelulaki, joka Suomessa tullee voimaan vuonna 2020 kaiketi poistaisi tämän puutteen. Sveitsissä anestesian käyttö on jo nyt pakollista.

Nyt kun tuota sarvi-asiaa on ryhdytty tutkimaan, ovat tutkijat havainneet vasikoiden kärsivän kivuista ja stressistä kauan sarvien poiston jälkeen. Tässähän sitä olisi syytä ihan tarpeeksi kieltää moinen homma! 

Minusta kysymys pitäisikin olla ”Miksi lehmällä ei olisi sarvia, kun ne kerran lajityypillisesti näyttävät sille kuuluvan?”

Mutta, mutta.. Nyt nyt olikin kysymys äänestyksestä. Kaikki tämä taustatietojen hankkiminen on ollut todella mielenkiintoista. En ollut ennen tiennyt lehmien sosiaalisesta käyttäytymisesetä  tai ruuansulatuksesta juuri mitään, en sarvien tärkeydestä enkä eri nautalajeista. Samoin se tieto, että lehmä röyhtäisee 1-2 kertaa minuutissa, oli minulle uutta ja niin sympaattista!

Tulevassa äänestyksessä onkin vain ja ainoastaan kysymys jaettavista tukirahoista. Sarvilehmä-aloitteessa äänestetään siitä, saavatko sarvellisten lehmien ja vuohien pitäjät tulevaisuudessa tukirahoja. Ja jos tukirahoja tulisi, kasvaisi myös sarvellisen karjan määrä. Jos sarvellisen karjan määrä kasvaa, täytyisi laitumien myös kasvaa, koska sarvelliset lehmät tarvitsevat enemmäm tilaa.  Mutta koska tilaa on rajoitetusti, saattaa olla, että lehmät sidotaan taas pilttuuseen kiinni, mikä taas ei ole se, mitä halutaan.

Eli tässä on se dilemma. Mitä enemmän rupeaa etsimään taustatietoa, sitä vaikeammaksi päätöksenteko tulee. Ja jos et yhtään paneudu asiaan, voit loppujen lopuksi antaa äänesi juuri vastakohtaiselle lopputulokselle.

Kansanäänestyksissä olevat aloitteet ovat usein sen verran monimutkaisia ja kytkettyjä muihin asioihin, että moni ei niihin juuri jaksa perehtyä ja äänestää tunteella. Ja usein se tunne perustuu mainostajien manipuloivaan tekstiin ja kuvaan.

Pari viikkoa sitten tiesin, miten äänestäisin. Nyt en enää tiedä.

Kun vielä tietäisitte, mistä muista asioista me nyt ja yleensä äänestämme….Ja luulin, että tämä asia on helpoimmasta päästä.

Mutta silti, olen onnellinen, että minulla on mahdollisuus saattaa mielipiteeni julki ja että minulta edes kysytään. Entä sinä?

Terveisin

Mummo, tunteiden ristiaallokossa

 

 

 

 

 

 

 

Mainokset

Paras omenapiirakka!

Olin jo aikanaan päättänyt, etten rupea kirjoittelemaan mitään reseptejä blogiin. Mutta niin ne ajat ja ajatukset muuttuvat. Oh boy!

Taustalla tässä on oikeastaan ihan käytännöllinen seikka: En koskaan löydä reseptejäni oikeasta paikasta, koska keittokirjoja meillä on niin maan paljon, etten ikinä muista missä juuri SE resepti on. Ja mitä sitten teen? Tietysti nettiin ja etsimään. Nyt siis toivon löytäväni perusreseptini täältä hernekeitosta kaalilaatikon kautta läskisoossiin. Plus kaikki muut keittämäni herkut! Hm.

20181107_162000
Etsi, etsi…. ja tässä on vain pieni osa keittokirjoista.

Olen aikanani itse saanut tämän piirakkareseptin ystävältäni Lissulta, mutta olen tuunannut sitä itselle sopivaksi. Piirakka on ilman vehnäjauhoja tehty, ja se on minusta paljon paremmin sulava, kuin rakastamani murotaikina. Ja samalla se on gluteeniton vaihtoehto. Siis jollekin, joka tarvitsee gluteenitonta ruokavaliota. Murotaikinasta olen valitettavasti joutunut luopumaan juuri sen vaikean sulamisen tähden. Eli jos sinullakin on vaikeuksia jonkinlaisen ähkyn kanssa, niin tätä kannattaaa kokeilla.

20181102_094330
Uusi tuttavuus jauhon sijasta

Muutamia apukonsteja

Jos olet yhtä spontaani ruuanlaittaja ja leipoja, eikä sinulla ole pehmeätä voita ja huoneenlämpöisiä kananmunia käsillä, niin sinun kannattanee kokeilla näitä konsteja:

Paloittele voi pienemmiksi möhkäleiksi. Laita lasi- tai keraaminen astia kuumaan veteen ja anna sen lämmetä muutaman minuutin. Ota vedestä ja kuivaa. Aseta astia voin päälle. Voi on muutaman minuutin kuluttua valmista käyttöön. Kananmunat voi laittaa 5-10 minuutiksi kuumaan veteen. Näin ne ovat nopeasti huoneenlämpöisiä.

Siis reseptiin:

Omena-mantelipiirakka

  • 125 g pehmeää voita
  • 1 dl sokeria
  • 2 munaa
  • 150 g jauhettua mantelia= mantelijauho
  • 1/2 tl leivinjauhetta

Täyte:

  • 3 omenaa
  • 1 tl kanelia
  • rutistus luomusitruunaa
  • hiukan sokeria
  • muna”maito”: 1 muna+ 1dl kermaa (tähän voi halutessa lisätä vaikka ruokalusikallisen hyvää hedelmäsosetta)

Laita pelti valmiiksi. Parhaiten sopii pyöreä kakkuvuoka, jonka paistoksen valmistuttua voi avata. Vuoraa pelti leivinpaperilla. Uuni kannattaa tässä vaiheessa laittaa lämpiämään +200 °C.

20181102_095420
Kyllä on kätevä vehje tämäkin.

1. Vaahdota voi ja sokeri vatkaimella

2. Lisää munat ja sekoita

3. Lisää mantelijauho, johon on lisätty leivinjauhe. Sekoita.

4. Sekoita hyvin keskenään ja levitä lopuksi kakkupellille

5. Pilko omenat pieniksi ja ripottele taikinan päälle

6. Rutistus sitruunaa pilkotuille omenille

7. Kaada munamaito omenien päälle, sitten kaiken kukkuraksi ripaus kanelia ja sokeria

8. Paista 200°C lämmössä noin 30 Min.

Ja sitten… valmista!

20181102_120413_001
Valmista tuli!

Innostuin leipomaan lähes viikottain ja nyt housunkauluksessa on havaittavissa pientä kireyttä, joten tätä teosta ei kannata syödä joka päivä.

Ei muuta kun kokeilemaan! Ja kertokaahan kokemuksianne!

Terveisin

Mummo

 

Rakkautta toisella silmäyksellä

Se ei ollut rakkautta ensi silmäyksellä. Mutta toisella kylläkin. Jäin pahasti kiikkiin. Kiikkiin kuin kala verkkoon, kuten kalastajat tuppaavat sanomaan.

Katiska2
Kotitarvekalastaja

Ensimmäinen kerta taisi olla joskus 80-90-luvun vaihteessa. Matkustimme matkailuvaunulla Suomen halki päämääränä Hammerfest. Päämärämme ei siis ollut Nordkapp, jonne kaikki turistit jo silloin suuntasivat. Yöpyessämme eräänä yönä Norjan puolella jouduimme sakean hyttyspilven ympäröimäksi ja päätin, etten ikinä näin pohjoiseen lähde! Niin, niin, sehän olikin Norjassa….

Hyttyset auton rekkareissa
Ei suomalaisia

Siitä matkasta jäi montaa hauskaa muistoa. Lasten kanssa matkustaessa sitä laittaa prioriteetit eri tavalla kuin ilman lapsia. Moni asia matkalla jää taustalle ja ajattelet, että joku toinen kerta sitten. Ja joskus se toinen kerta tulee.

Minulle matkasta jäi valo. Kyllähän Suomen kesät ovat valoisia koko maassa, mutta kyllä Lapin valo on aivan omaa luokkaansa. Se täytyy nähdä ja kokea.

Nacht
Kesäyön taikaa

Seuraavan kerran menin Lappiin vuonna tämän vuosituhannen alkupuolella. Ja silloin se tarttui, tuo paljon puhuttu Lapin hulluus. Sitä on vaikea selittää ja luulen että sen tuntee vain se, johon tuo hulluus on iskenyt. Hulluuden iskettyä ne muutamat hyttysetkään eivät paina vaa’assa painoansa enempää. Ja kaikkeen tottuu. Hmm.

Hyttysiä
Suomalaisia hyttysiä. Koko illan saalis

Teimme Peteni kanssa pitkiä vaelluksia näkemättä ainoatakaan muuta ihmistä. Vaelsimme tuntureilla ja metsissä, satoi tai paistoi. Ympärillämme valo, rauha, hiljaisuus, puiden ja tuulen humina ja luonnon tuoksut.

Kesä on pohjoisessa aivan mieletön vuodenaika. Kun aurinko ei laske, siinä on jotain aivan ihmeellistä. Kesäyön aurinko ja valoisuus ovat kuin talven revontulet ja pimeys. Paitsi, että revontulet eivät ole mikään pelkkä talven kohokohta. Revontulet aloittavat loihtimisensa, jahka tulee sen verran pimeää, että niitä voi taivaalta erottaa.

Aurinko ei laske
No ei se laske

Tässä tulee mieleeni eräs Amerikassa asuva kiinalaissyntyinen turisti, johon tutustuimme lennolla Ivaloon, Lappiin. Hän kertoi olevansa osa Eurooppaa kiertävää turistiryhmää. Ja nyt he olivat päättäneet lentää yöksi Ivaloon katsomaan revontulia. Hmm. Emme tässä vaiheessa halunneet kertoa hänelle epäilyksiämme revontulien näkymisen todennäköisyydestä. Nehän näkyvät, kun olosuhteet ovat suopeat ja jos nyt ylipäätään olet silloin hollilla. Nykyään puhutaan revontulien metsästämisestä, eli niitä lähdetään etsimään, joskus kaukaakin.

No, saavuimme Ivaloon. Sinä samaisena iltana ja yönä näimme mahtavat revontulet. Toivon, että turistiystävämme näki nuo samat revontulet saavuttaaksen sen onnentunteen, mitä oli hakemassa. Ellei sitten hakenut vain yhtä uutta kokemusta pitkään listaan. Taas uusi rasti ruutuun!

28. Revontulia illan hämärtyessä-Nordlicht beim Eindunkeln des Abends
Revontulia takapihalla

Niin, talvi tekee tuloaan. Pieni pakkanen puree jäljellä olevia puolukoita ja ensimmäinen hento lumipeite peittää maan sulaakseen vielä ennen talven tuloa.

Lapissa on sentään vielä kunnon talvi. Vaikka en mikään varsinainen talvi-ihminen olekaan, niin jos kerran talvi, niin sitten kunnolla! Mutta talvesta toisen kerran.

Valmistaudun nyt jo ensi kesään. Lapissa viime kesänä ja syksynä järjestämämme kielileirit, Urho- ja Lenitaleirit, olivat todella hieno kokemus. Saamamme palaute oli kaikin puolin positiivista ja rakentavaa ja se myös kannustaa ponnistelemaan vielä parempaan tulokseen. Ja pysymään silti realistisena. Viikko on viikko, sitä ei pidemmäksi saa. Vaikka muutama leiriläinen olisikin mielellään halunnut jäädä luokalleen. Harva koululainen kai normikoulussa haluaa aloittaa jakson alusta? Vaikka se itse kullekin tekisi joskus hyvää. Kertaus on opintojen äiti, sano.

Urhot edessä
Leiriläisiä opettajan kanssa

Saimme myös palutetta ruokapuolesta. Ja ehdotuksen pitää gourmet-viikkoja myös ilman kielenopetusta. Suomenkielen leireillä oman kumppanin mukanaolo ei ole mahdollista, koska ideana on keskittyä suomen puhumiseen. Ja siinä saattaa kumppanin läsnäolo viedä ajatukset aivan muualle.

Rapuja
Kuningasrapuja mahan täydeltä. Norjalaisia 🙂

Ystävämme ovat kyselleet, miksi ylipäätään haluamme Lapissa tehdä töitä? Miksi ottaa vieraita ihmisiä kotiimme, järjestää lähes kellon ympäri ohjelmaa (heh, Lapin kesäyöt ovat pitkiä ja valoisia), järjestää opetus, laittaa ruokaa suurelle kieliperheelle, hoitaa sitä, hoitaa tätä? Ja tämä kaikki omalla lomallamme…

Niin, miksi?

Palaan tuohon Lapin hulluuteen. Koska tuota hulluutta on vaikea kuvailla, se täytyy kokea. Haluan jakaa kokemukseni mahdollisimman monen ystävän kanssa. Ja nyt en siis puhu massaturismista. Haluan pitää vieraamme ystävinä, olkoonkin ehkä vain sen ajan, kun he viipyvät luonamme. Ja ehkä siitä ajasta jää jotakin mielen syvyyksiin ja jollekin tarttuu myös Lapin hulluus tai ainakin syttyy se ensimmäinen kipinä? Ja silti, eihän se kaikille tarvitsekaan syttyä. Missä sitä kohta oltaisiin?? Lappi täynnä turisteja, ihan kuin metsät täynnä hyttysiä. Siis Norjan metsät.

Paitsi, että meillä EI ole hyttysiä. Et usko? Se on totta, mutta sen uskoo vain se, joka sen on omin silmin nähnyt ja kokenut.

Niin ja jos vielä kesätöissäni suomea huonosti puhuva leiriläinen uskaltaa avata kielellisen aarrearkkunsa ja ottaa osaa keskusteluun, niin sitä onnea ei voi uskoa. Sekin täytyy kokea! Ja sen onnen minä haluan kokea yhä uudestaan.

Arkku
Täynnä aarteita

Terveisin

Mummo, avainta etsimässä.

 

 

 

Salainen Operaatio

Kun olin vuonna 1980 muuttamassa Sveitsiin, tiesin maasta suunnilleen vain suklaan, kellot ja juuston. Ja tietysti sen, että maassa puhutaan ainakin saksaa. Saksan kieli oli ensisijainen kriteerini. Suklaan vuoksi en maata vaihtaisi ja suklaista suomalainen Fazerin sininen oli ainakin silloin parasta. Niin, Fazerin perhehän tuli alunperin Sveitsistä. Semmoinen sattuma! Vai oliko se vain sattumaa? Hyvää juustoa sai myös kotimaasta. Lempijuustoni Emmental-juusto! Ja niin, alunperin myös sveisiläistä. Jos eivät nämä olleet ennusteita, niin mitkä sitten? No muutin nyt kuitenkin kaikesta huolimatta, tai ehkä juuri siksi? Ja tein sen vapaaehtoisesti. Tiesin, että pääsen tarvittaessa takaisin.

Fazerin sininen
Kaikki hyvä loppuu aikanaan

Elämä on niin paljon helpompaa, kun voi valita, missä maassa asuu. Toisinkin voisi olla.

Luin Suomen Silta- nimistä lehteä, joka on suunnattu ulkosuomalaisille. Lehdessä oli artikkeli  amerikkalaisten toisen maailmansodan aikaisesta suunnitelmasta evakuoida suomalaiset Alaskaan. Artikkeli perustuu Suomessa vuonna 2017 julkaistuun, historijoitsija Henry Oinas-Kukkosen kirjaan ”Finalaska-Unelma suomalaisesta osavaltiosta”. (Kustannusosakeyhtiö Vastapaino 2017)

Finalaska
Finalaska. Unelmako?

Olen usein ajatellut, kuinka onnekkaita me suomalaiset olemme, että olemme saavuttaneet itsenäisyyden. Ja pysyneet itsenäisinä. En ole mikään politologi, mutta nyt ihan tavallisena kansalaisena mietin, mitä olisi, jos…?

Olisiko minua ylipäätään, jos…?

Mitä, jos vanhempani olisivat joutuneet itärajan taakse? Olisin päässyt vasta viime vuosina muuttamaan maasta vapaasti. Siis, jos minua edes olisi.

Mitä, jos suomalaiset olisi evakuoitu Alaskaan ja Suomi alueena jätetty venäläisille, kuten suunnitelma kuului? Koko kansa olisi rahdattu meren yli uuteen maahan, Finalaskaan. Suojelemaan USA:ta mahdolliselta Stalinin hyökkäykseltä? Vuonna 1867 Venäjän tsaari oli myynyt Alaskan USA:lle ja nyt kaiketi pelättiin Stalinin haluavan ottaa sen takaisin. Ilmeisestikään evakuointia ei siis suunniteltu suorittaa aivan pyyttettä. Suomalaisethan olivat sinnikkäitä taistelijoita ja siinähän sitten olisivat voineet hoitaa puskurin tehtävää. Oi voi.

Top secret
Suuri salaisuus

Jossitella voi mistä tahansa, eikä se usein johda mihinkään. Mutta kyllä minua vaan mietityttää, että mitä, jos…?

Onneksi tuo kaikki on taaksejäänyttä aikaa. Tuo taakse jäänyt kätkee kuitenkin sisäänsä lukemattomia mielenkiintoisia asioita ja käänteitä, jotka silloin tällöin putkahtavat julkisuuteen. Ja näin samalla keittiöhistorijoitsijan tietoisuuteen.

Entä jos Suomesta olisi tullut kuningaskunta? Lokakuussa vuonna 1918 Suomen monarkistit valitsivat kuninkaaksi saksalaisen Fredrik Kaarlen, mutta  Fredrik Kaarle kuitenkin luopui kuninkuudesta saman vuoden joulukuussa. Harmillista. Kyllä nimittäin kunikaalliset lyövät presidentit mennen tullen. Vaikka joidenkin presidenttien toilailut sattavatkin olla kuin saippuaoopperoista, niin eivät ne kunikaallisten sukutarinoita ja ristiinrastiinnaimisia voita.

Tiedän, mistä puhun. Mieheni oli muutaman vuoden oman ammatillisen yhdistyksensä presidenttinä. Ja minä olin tietenkin silloin Rouva Presidentti. Ketä kiinnosti? Ei siis ketään. JOS olisin ollut kuninkaallinen,  siinä olisi ollut hohtoa. Mutta sehän on vain jossittelua.

Alla linkki YLE:n dokumentaariseen Fiktioon suomalaisten evakuoimisesta Alaskaan:

Salainen Operaatio Alaska

Terveisin Sveitsistä, ainakin toistaiseksi

Mummo

 

 

 

 

 

 

 

Rajanylitys

Yhtäkkiä mies, vanha ystäväni !, tunki itsensä samaan vessakoppiin.

Luin artikkelia Christine Blasey Fordin lausunnosta senaattorien kuulustelussa USA:ssa. Vastassa Brett Kavanaugh, jota Christine Blasey Ford syyttää raiskauksen yrityksestä ja jonka maan presidentti haluaa korottaa tuomariksi korkeimpaan oikeuteen. Olkoon poliittista peliä tai ei, mutta mietin, miten tuo nainen, vaikkakin professorin tittelin omaaja, uskaltaa laittaa itsensä likoon ja kertoa koko kansalle oman tarinansa? Mietin sitäkin, kuinka vaikea on muistaa kaikkia yksityiskohtia, tapahtuiko joku ennen vai jälkeen, kuka oli takana, kuka sivulla milloinkin?

Stop
Pitäisi olla ymmärrettävää?

Joitakin vuosia sitten, olin jo viisissäkymmenissä, olin ystävättäreni kanssa ulkona. Kävimme syömässä, keskustelimme ja nautimme toistemme seurasta. Illan kuluessa yhtäkkiä pöytäämme ilmestyi yhteinen tuttumme, mies, jota emme kumpikaan olleet nähneet vuosiin. Hän istuutui pöytäämme, nauroimme ja juttelimme vanhoista ajoista. Kun kotiinlähdön aika koitti, mies tarjoutui viemään minut autollaan kotiin. Kotimatkalla hän ehdotti, että menisimme vielä drinkille vanhojen aikojen muistolle. No, näin teimme. Menimme lähihotellin baariin drinkeille ja lopulta tein kotiinlähtöä naistenhuoneen kautta. Sitten se tapahtui. Yhtäkkiä mies, vanha ystäväni !, tunki itsensä samaan vessakoppiin ja hyökkäsi kimppuuni. En ole eläissäni joutunut kamppailemaan henkeni edestä, niin, kuin juuri siinä tilanteessa. Lopulta pääsin kuin pääsinkin hänen otteestaan ja juoksin takaisin ylös baariin.

Selvisin tilanteesta ehjin nahoin, mutta tapausta en ole voinut unohtaa. Mutta. En muista, tunkeutuiko hän ennen vai jälkeen vessakäynnin vessan ovesta sisään. En myöskään muista mitä minulla oli päällä, mitä kello oli ja mitä olimme syöneet ja juoneet. Mutta sen hädän muistan ja sen, että ajattelin siinä tilanteessa ”voiko tämä olla totta?”

Olen kertonut kokemuksestani eri tilanteissa ja minun on ollut helppo avautua. Minulla ei ole ollut sitä häpeämisen taakkaa, koska kuitenkaan ”mitään” ei tapahtunut. En myöskään mietinyt, että olinko ehkä provosoinut miestä jollakin tavalla tai olinko jopa osasyyllinen. Koska ajattelin, että mies ja nainen voivat olla vain ystäviä, vaikka menevätkin vielä ”yksille”. Pääsin kuitenkin kuin koira veräjästä. Moni ei kuitenkaan pääse. Ja silloin taakka alkaa painaa.

Minulla on töissäni asiakkaina sekä naisia että miehiä. Joudun terapioissa usein hyvinkin läheiseen ruumiilliseen kontaktiin asiakkaideni kanssa. Suurin osa miehistä on käyttäytynyt mallikkaasti, mutta myös mustia lampaita on eksynyt joukkoon. Asiakkaistani on kuitenkin suurin osa naisia. On sama, ovatko naiset heteroita tai muun sukupuolisen suuntauksen omaavia, en koskaan ole kokenut minkäänlaista rajojen ylittämistä tai edes yritystä siihen suuntaan. Ymmärrän myös hyvin sen, että nainen tulee helpommin naisen käsiteltäväksi ja hoidettavaksi. Silti myös terapeuteissa on erittäin hyviä miehiä, mutta valitettavasti myös niitä muita. Ja yksikin huono kokemus riittää.

Jos joku on lukenut norjalaisen kirjailijan ja feministin Gerd Brantenbergin kirjoittaman kirjan ”Egalian tyttäret”, alkuperäistitteliltään Egalias døtre, jossa Brantenberg on kääntänyt sukupuoliroolit toisin päin, alkaa viimeistään silloin ymmärtämään monia absurdeja tilanteita miesten ja naisten käyttäytymisessä. Asioita, joita pidämme lähes normaalina, tai emme edes kiinnitä niihin huomiota, näyttävät roolien vaihdossa joko naurettavilta tai vain koomisilta. Koomisia kuvia jäi kirjasta mieleeni, kun miehet käyttävät penisliivejä  ja papiljotteja. Onneksi nykyään enää harvemmin näkee tai kuulee miesten taputtavan tarjoilijaa takapuolelle, mutta oletteko koskaan nähnyt naisen taputtavan miestarjoilijaa pyllylle?

Se, että on tietyttyjä käyttäytymismalleja, ei tarkoita, että ne täytyisi vaan hyväksyä ja elää samalla tavalla eteenpäin. Ei, asioita ja käyttäytymismalleja täytyy asettaa kyseenalaiseksi ja uuden näkökulman saamisessa voi komiikka auttaa.

Niin, vaikeistakin asioista pitää voida puhua. Jokaiselle voi joskus tapahtua jotakin arvaamatonta, kiusallista ja hävettävääkin. Mutta puhu sitten, jos heti tuomitaan…

Eivät kaikki naiset ole samanlaisia. Jollekin naiselle yhdenlainen tilanne on normaalia, toiselle se saattaa olla kovakin paikka. Mutta jos aidosti yrittää asettaa itsensä toisen tilanteeseen, voimme mahdollisesti ymmärtää, miltä ahdistetusta ehkä tuntuu. Yrittää, jos, mahdollisesti, ehkä….

Onneksi kaikki miehetkään eivät ole samanlaisia. Tai sanoisinko, että suuri osa miehistä on kunnioittavia, hurmaavia, älykkäitä, vitsikkäitä jne. Ja silti osalle näistäkin miehistä, täytyy ilmeisesti näyttää: Tässä on rajani, älä ylitä. Mutta tosi älykkään miehen tunteekin sitten siitä, että hän näkee ja tuntee myös tuon näkymättömän rajan. Sinun rajasi.

Raja
Näkymätön raja

En nyt ajattele #MeToo-liikettä. Tämäkin riittää. Näin yksityisellä puolella.

Terveisin

Mummo, miettivänä…

 

 

 

Kivikautinen aamiainen

Kaurapuuroa on syöty jo kivikaudella, eli joskus 5000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Luulen, että äitini käyttämä resepti ei paljon poikkea kivikautisesta. Vettä ja kauraa oikeissa suhteissa ja siinä se on!

Asuinmaassani Sveitsissä nykynuoret tuntevat kaurapuuron parhaiten ”kauralimakeittona”. Tällöin käytetään paljon vettä ja vähän kauraa.Keitoksesta siivilöidään keittämisen jälkeen itsekaura pois ja jäljelle jää- lima. Hmmm. Ei hme, että se maistuu vain sairaalle. Jos ylipäätään.

Meillä kotona syötiin aina veteen keitettyä kaurapuuroa. Veteen oli laitettu hieman suolaa ja sitten siihin heitettiin kaurahiutaleet ja annettiin hieman hautua. Kruunuksi puurolautaselle laitettiin suolaista voita voinsilmäksi. Tämä puuro maistuu lapsuudelle ja viattomuudelle ja ehkä siksikin se on vieläkin lempiruokaani ja yksi kulinaristisista nautinnoistani. Puuron ääressä alitajuntani istuu ruokalappu kaulassa keittiön pöydän ääressä lusikoimassa puuroa ennen kouluun lähtöä.

Elovena
Oh, Elovena!

Miten syödä kaurapuuroa?

Uusin ongelmani on: miten syödä kaurapuuroa? Olen pitkästä aikaa ottanut aamupuuron ohjelmistooni. Se sinänsä ei ole mikään ongelma, vaan se, miten sen syön. No, jos ei nyt suurempia ongelmia ole, niin olkoon sitten edes tämä. Mutta mistä se ongelma sitten on lähtöisin?

Lempipuuroani saa lähes jokaisen suomalaisen hotellin aamiaispöydästä ja ihan vanhan ajan malliin. Siinä ei ole mitään tarpeetonta eikä mitään kommervenkkejä. Siihin ei tarvitse lisätä mitään eikä ottaa mitään pois. Mutta kehtaanko ottaa lautasellisen tuota herkkua vai näytänkö sitten ihan maalaiselta tai jopa kivikautiselta? Urgh!

Nykyään mikään ei ole niin kuin ennen.  Aamiaispöydissä tavallinen puuro on kuin toisen luokan kansalainen. Sen viereen on ilmestynyt nykyaikainen, urbaani versio ja nykyihmisen aamiaisrituaali. Okei, tietenkään kaikki eivät edes syö aamiaista. Mutta kun aamiaiselle ilmestyvät smoothiet, murot, siemenet, marjat ja hiutaleet, niin vanha kunnon kaurapuuro uhkaa joutua paitsioon.

Aamiaispöperöt
On valinnanvaraa

Jotkut keittävät puuron maitoon tai syövät puuron maidon kera. Minulle maito ei kuulu kaurapuuroon, mutta ei juuri mikään muukaan. Olen kuitenkin kokeillut kaurapuuroa eri lisäkkeillä. Suoraan sanoen minun on pakko. Olen näet kerännyt pakasteen täyteen mustikoita ja puolukoita ja päämääräni on syödä marjoja joka päivä. Saadakseni marjoista kaikki terveysvaikutukset, mitä niillä sanotaan olevan, täytyisi meikäläisen syödä päivittäin 2 dl marjoja. Jos en aamulla aloita, en voi saavuttaa tavoitettani iltaan mennessä. Siis kaupunkioloissa. Vain Lapin metsissä kulkiessani marjoja tulee syötyä yllin kyllin.

Kultsun puuro
Missä puuro?

 

Mutta kun puuro ja marjat eivät vain sovi yhteen reseptini kanssa!

2dl marjoja
Päivän tavoite

Miten siis voin nauttia aamiaiseni niin, että saan sekä kauran että marjat ilman konflikteja?

Mietittyäni asiaa usealta puolelta, päätin jatkaa puuron syöntiä sitä hieman tuunaten:

  1. Keitän puuron veteen, kuten ennenkin.
  2. Laitan tuoreet tai pakastemarjat lautaselle.
  3. Kauhon rivakasti puuron marjojen päälle.
  4. Piilotan marjat niin, että niitä ei näy.
  5. Kaurapuuron yhdelle reunalle laitan hamppupöperöä ja paahdettua. pellavansiemenrouhetta. Tämä tekee puurosta nykyaikaisen ja muodikkaan eikä tarvitse hävetä hotellin aamiaispöydässä. Silti saan myös vanhan tutun makunautinnon.
  6. Syön puuron päällisosan varovasti lusikoiden.
  7. Yllätyn iloisesti löytäessäni marjat lautasen pohjalta.

puuroa-lautasella-e1537719048744.jpg
Marjat jemmassa

No, mitä hyvää kaurassa sitten on?

Löysin taustatietoja kolutessani jopa uuden yhdistyksen, Kaurayhdistyksen.

Mitä sitten Kaurayhdistyksen asiantuntija, viljateknologi Päivi Tähtinen kaurasta sanookaan? No, muun muassa:

Kauran liukoinen kuitu alentaa veren kolesterolia. Korkea kolesteroli taas on sydän- ja verisuonitautien riskitekijä.
Kauran liukoinen kuitu auttaa pitämään verensokerin tasaisena. 
Kauran sisältämä kuitu ylipäänsä auttaa vatsan toimintaa ja ehkäisee ummetusta.
Lisäksi kaurassa on viljaksi paljon proteiinia ja rasvaa: 13 prosenttia proteiinia ja 7 prosenttia hyvää kasvirasvaa. 
Kaiken hyvän päälle kaurassa on myös vitamiineja, kivennäisaineita ja antioksidantteja.

No, mitä muuta? Kaura on edullista ja ympäristöystävällistä.

Kauran muita käyttömahdollisuuksia

Iloiselle mielelle ja jännitykseen

Hildegard von Bingen (1098-1179), joka oli muun muassa abbedissa, säveltäjä ja mystikko,  on aikanaan suositellut hieman häiriintyneille ihmisille löylyjä, joissa kauraa on ripoteltu kuumille kiville. Laitoin saunan lämpenemään ja kokeilin saman tien. Paahtuneesta kaurasta tuli miellyttävä tuoksu ja olin onnellinen, ettei sähkövastus syttynyt palamaan.

Kauraa saunan kivillä
Kauraa löylyissä

Samoin Alfred Vogel (1902-1996) suositteli kauraa hermolääkkeenä. Myös homeopatiassa käytetään kauraa ennen pelottavia tilanteita, mitä ne sitten ovatkin.

Ihonhoitoon

Kaura rauhoittaa ja suojaa herkkää ihoa. Eli liian aamupuuron voi sivellä kasvoille. Tämäkin naamio lienee parasta tehdä vasta illalla eikä töihin mennessä?

Nelijalkaisille

Kaura on myös tärkein vilja hevosten ruokinnassa. Kuulostaa sympaattiselta! I-ha-haa!

Jos ei puuroa, niin kauraa kuitenkin

Jos joku ei puurosta tykkääkään, niin kauraahan voi syödä muussakin muodossa. Tästä esimerkkinä on Nyhtökaura. Nyhtökaura, ”Pulled Oats” on suomalainen keksintö ja voin vain suositella! Näin ystävien kesken ”Nyhtis” on valmistettu kaurasta, härkäpavuista ja herneistä. Nyhtökaura on oiva lihan korvike ja oikein nam nam.

Ongelmasta toimeen

Oli nyt niin tai näin eli onko ongelmani ratkaisu käsillä vai ei, aion jatkaa kauran nauttimista kaikissa erilaisissa muodoissa: Aamuni aloitan perinteisellä puurolla, lounaalla syön nyhtökauraa ja illalla ennen saunaa teen kauranaamion ja lopulta sirottelen kaurahiutaleita saunan kiville.

Nyt aamiaisen nautittuani aika onkin rientänyt ja olenkin jo ratkeamispisteessä. Onneksi kuitupitoinen aamiainen tekee tehtävänsä, ”se minkä se antaa, sen se ottaakin”-periaatteella.

Terveisin

Mummosi

 

 

 

 

Aarteenetsijä

Olen odottanut syksyä. Syksy on viileneviä, aurinkoisia ja sateisiakin päiviä, värikkäitä maisemia ja samoilua metsässä. Sitten jos aikaa riittää, kipuan tuntureille katsomaan väriloistoa ja annan silmän levätä kaukana siintävissä tuntureissa. Lapissa on juuri nyt paras ruska-aika. Paras aika vaellella tuntureilla.

Mutta aika ei vain tahdo riittää vaeltamiseen. Syksyisin muutun aarteenetsijäksi.

Metsät ovat täynnä aarteita: marjoja ja sieniä silmänkantamattomiin, eikä aikani tahdo riittää muuhun kuin marjastamiseen ja sienestämiseen.

Matsutaket rivissä
Polku aarteelle

 

Tänä syksynä uusin löytömme on sieni nimeltä Matsutake (mäntysieni) eli suomalaiselta nimeltään männyntuoksuvalmuska. Japanissa tästä sienestä maksetaan luokituksesta riippuen satoja euroja ja jopa kuulemma 4000 Euroon saakka. Oh boy!

Matsutake
Kilokaupalla potenssilääkettä.

Matsutake sientä tiedetään käytetyn jo kauan ja Japanissa 700-luvulta perityvässä runoudessa on kertomuksia sienen kyvystä tuoda onnea ja hedelmällisyyttä. Myöhemmin matsutakesta tuli aateliston ja papiston suosikki. 1200-luvulta 1600-luvulle on tallella kertomuksia siitä, kuinka ylhäisö vietti matsutakejuhlia. Matsutaken syöminen oli sallittua vain keisarin hoviin kuuluville, muille kansalaisille sen syömisestä oli uhkana ankara ragaistus. Onneksi ajat ovat muuttuneet myös Japanissa ja onnen etsintä on sallittu myös tavalliselle kaksijalkaiselle. Matsutake on maukas sieni, jolla väitetään olevan myös miehistä potenssia nostavia vaikutuksia. Uskohan voi siirtää jopa vuoria, joten uskoo ken haluaa.

Luonnossa samoillessa löytyy aina jotakin mielenkiintoista.

Poron sarvet
Yhdelle tarpeeton, toiselle aarre

Pakko päästä välillä tunturiin. Vaeltaessa tuntureissa maisema on aina vain pakahduttavan kaunis.

Otsamolla ruskalla
Ruskaa Otsamo-tunturilla

Ruskaa1
Ruskan värejä

Jos tarkkaan katselee ympärilleen, voi nähdä vaikka hirven. Siis, jos on onnea.

Hirvi.png
Äitihirvi

Välillä pitää pitää paussia.

Tulilla
Kahvipaussi

Tatti
Voi tattia!

Ihan sieluun sattui, kun sienipaikalle päästyämme näimme, että kaikki herkkutatit olivat jo yli-aikaisia. Ensi vuonna täytyy mennä aikaisemmin.

Onneksi kuitenkin löytyi voi- ja kangastatteja

Tatteja paistinpannulla

Ateriamme koostuvat tällä hetkellä lähinnä sienistä ja kalasta. Ja mikäs on kalaa syödessä, kun sitä saa tuoreena pöytään.

Vene
Vene odottaa kalastajia

Eri kaloista saa monenlaisia herkkuja. Alla olevasta yksilöstä, joka on made, saimme maukasta keittoa. Made eli matikka kuuluu turska-kaloihin (kalapuikkokalaa, heh.) ja on ainoa lajissaan, joka elää makeassa vedessä. Onneksi meille. Tuo komea made onkin vuosien saatossa vasta kolmas itse kalastamamme lajinsa edustaja.

Made
Made (Lota lota)

Ceviche.jpg
Siika-ceviche

Kaikenlaisia aarteita on siis tänä vuonna ollut lähimetsissä aivan mielettömän paljon. Eli aikaa ei riitä juuri mihinkään muuhun. Mutta. Täytyy laittaa kuitenkin asiat tärkeysjärjestykseen. Nyt metsä ja sitten kun aika tulee, istahtaa lukemaan, kirjoittamaan ja vaikka katselemaan elokuvaa.

Terveisin sammalmättäältä,

Mummo, aarteita laskeskellen.