Sosiaalipummit ja ystävälliset virkailijat

Vihastutti. Vihastutti ihan sanomattomasti.

sossu

Luin aamulehdestä artikkelin kaupungin laitamilla olevasta Dübendorfin kunnan sosiaalitoimistosta ja siitä, miten se lehden mukaan kohtelee asiakkaitaan. Jutun mukaan sosiaalitoimiston johtajatar joutui jo muutama vuosi sitten muutamaksi viikoksi ”lomalle” , koska hän a) jakoi facebookissa äärioikeistolaista propagandaa b) useat sosiaaliapua saaneet asiakkaat valittivat johtajattaren ja hänen alaistensa huonosta, kiusaavasta käyttäytymisestä asiakkaita kohtaan.

Kunta perusti kuntailaisille oikeusasiamiehen toimiston, joka käsitteli ensimmäisenä vuonna 44 tapausta, jotka koskivat sosiaalitoimistoa. Eli lähes yksi tapaus viikossa. Johtajattaren esimies kuittasi oikeusasiamiehen tuloksen tuon vuoden jälkeen: ”Paljon melua tyhjästä”.

Kuinka helppoa onkaan tuomita sosiaalitoimiston asiakkaat sosiaalipummeiksi! Pelkäämmekö, että sosiaalitoimisto jakaa verorahojamme kaksin käsin työtävieroksuville terveille ja muuten ahneille petkuttajille? Aivan, näitä petkuttajiakin mahtuu varmasti joukkoon, mutta tuskin heitä on enemmistö.

Ei vain aina ole ihmisen oma vika, jos laitetaan pellolle työpaikalta lähellä eläkeikää tai vain muuten kun firmaa restrukturoidaan ja saneerataan tai kun avioerossa tulot pienenevät, sairaus yllättää tai asunto menee alta. Ja jos vielä muutenkin tulot ovat minimissä, niin silloin sanonta ”Ei ne suuret tulot, vaan pienet menot” kuulostaa irvailulta. Vaikka muuten sanonta pitääkin aika lailla paikkaansa.

Se, mikä minua tässä kuitenkin kaikkein eniten jurppii, on työntekijöiden epäasiallinen ja epäkunnioittava käyttäytyminen asiakkaita kohtaan. Tuskin monikaan menee sosiaalitoimistoon kovin mielellään, mutta jos sinne vielä täytyy mennä almuja anelemaan ja vielä saa alentavaa kohtelua osakseen? Lähes kuka tahansa voi tipahtaa kärryiltä, jos moni asia yhtä aikaa romahtaa alta.

Eikä tämä viallinen käyttäytyminen ole vain sosiaalitoimiston ongelma.

sosiaalitoimisto
Hyvin sanottu!!

Vuosia sitten olin töissä naistensairaalan poliklinikalla, jossa myös raskaudenkeskeytystä haluavat naiset olivat asiakkaina. Niinä aikoina sairaanhoitajan vastaanottoa ei vielä oltu organisoitu asiakaskeskeisesti, vaan asiakkaat pyrähtivät ilman vastaanotto-aikaa keskelle vilkasta toimistoamme häiritsemään päivän askareita. Siinä sai olla onnea mukana, että raskaudenkeskeytysasiassa nainen tai pariskunta ei törmännyt näihin muutamiin hoitajiin, joilta puuttui muun muassa empatiakyky, ammatillisuus ja tilannetaju. ”No ettekö syönyt pillereitä?” ”Miksi ette? ”Olisi pitänyt miettiä etukäteen.” Siinä oli niin helppo syyllistää ja näyttää mahtiaan.

Tietenkin otin asian usein puheeksi, myös esinaiseni kanssa. Reaktio ei ollut sen kummempi kuin ”Pajon melua tyhjästä”-kommentti. Tätä jatkui, kunnes en enää itse kestänyt, vaan vaihdoin muutamaksi vuodeksi työpaikkaa.

Keskustelimme kahvihuoneessa siitä, miten kamalia virkailijoita kaupungin virastoissa on. Tai myyjät kaupoissa. Tai ratikkakuskit. Tai muut ihmiset julkisissa kulkuvälineissä.

Olisi tehnyt mieli laittaa peili joka ikisen mimmin eteen (työkaverit nyt sattuivat olemaan naisia). Look at yourself! Juuri ne hoitajat, jotka valittivat muista kaikkein eniten, olivat niitä, jotka kohtelivat omia asiakkaitaan epäkunnioittavasti.

En todellakaan väitä, että olisin itse aina niin kontrolloitu ja että ehkä syyttäkin ärhentelen jonkun viranomaisen vuoksi. Mutta yritin ottaa tuosta kahvipaussikeskustelusta onkeeni ja pitää oman peilin aina taskussa enkä päästää sammakoita suustani aivan kontrolloimatta.

Kävin hakemassa Zürichin kaupungintalolta virallisia papereita. Jokainen, johon tuolla käynnillä törmäsin, vahtimestarista virkailijoihin olivat poikkeuksetta NIIN ystävällisiä, hymyileviä ja auttavaisia. Suljettuani kaupungintalon oven, huomasin, kuinka hyvää se teki asiakkaalle, minulle.

Entä jos olisin joutunut käymään sosiaalitoimiston juttusilla? Silloin toivoisin, että vastassa olisi työnsä osaava, inhimillinen ja empaattinen virkailija. Heitä kuitenkin on varmasti enemmistö.

No niin, nyt sain päästettyä kaasut ulos. Ja ei muuta kun raikkaaseen ilmaan!

Terveisin

Mummo

 

 

Mainokset

Kaa(m)oksen viime metreillä

Avasin silmäni ja valon määrästä päättelin, että on aamu. Tai siis tarkemmin sanottuna arvuuttelin aamupäivää. Katsoin kelloa: puoli yksitoista. Olin nukkunut kellon ympäri. Ulkona sateli hiljalleen lunta ja taivas oli pilvien peitossa, oli hiljaista ja hämärää.

300 kilometriä napapiiriltä pohjoiseen. Täällä on kaamos. Aurinko ei nouse horisontin yläpuolelle. Jos on pilvistä, tulee ilta ennenkuin aamusta on selvitty. Ja tästä näytti tulevan juuri sellainen päivä.

Olin selvinnyt viikon kestäneestä rumbasta. Viikko vieraita. Viikko täynnä ohjelmaa ja sosiaalista kanssakäymistä. Aamulla ajoissa ylös, jotta valoisassa ehtii ulos. Hiihtämistä, lumikenkäilyä, pulkkailua, lumitöitä, moottorikelkkailua, puidenhakkuuta, lenkkeilyä. Ennen täyspimeän tuloa saunomista ja avantohyppelyä. Siinä välissä välipalaa, lounasta ja lopulta iltapalaa. Tämä kaikki kahdeksan ihmisen yhteisössä. Hiljaisen hetken sai hiihdellessä järven jäällä yksikseen.

1.3.2019pirminhiihtää
Täällä ei ole muita.

 

Ja silti. Nautin yhdessä tekemisestä, keskusteluista, musisoinnista, huoneet täyttävästä naurusta ja puheensorinasta kuten myös yhteisistä ruokapöydän äärellä vietetyistä hetkistä ja tupakkatauoista pakkasen puremalla terassilla.

Nyt oli kuitenkin veto pois. Kaaos odottakoon selvittämistä. Sään puolesta tuntui olevan paras päivä pattereiden uudelleenlataamiseen. Askel kerrallaan. Hitaasti…

Minulla oli ohjelmassa hieronta. Olin säästänyt kuumakivihieronnan talven varalle ja juuri nyt se sopi olotilaani mainiosti.

Kävin Anittan hierontapisteessä, Samettassa, vajaan kahden tunnin käsittelyssä. Hieronta oli iltapäivällä. Kun astuin ulos vastaanotolta, oli jo pimeää. Olin selvinnyt tästä päivästä aamusta suoraan iltaan. Ainakin siltä se tuntui.

1.4.2019SamettaLogo.jpg

Lapissa ajan merkitys saa uuden sisällön. Varsinkin lomalaisen aika. Keskitalvella kaikki tarpeellinen täytyy saada kaikki mahtumaan lyhyeen aikahaitariin. Jossakin vaiheessa loma on pidetty ja rauhoittuminen on jäänyt puolitiehen.

Moni sanoo rauhoittuvansa kaamoksen aikaan. Minä en ole vielä niin pitkällä. Minulle juuri tämä rauhoittumisen aika tuntuu olevan  kaikkein kiireisin aika. Aamulla ei saa nukkua liian pitkään, koska silloin ei ehdi valoisalla ulos. Eli viimeistään ennen kymmentä aamiaiselle, jotta ehtii pariksi tunniksi ulkoilemaan. Ja jos haluaa saunaan ja avantoon ennen pimeän tuloa, niin kyllähän siinä saa kiirettä pitää. Saunaan ei voi mennä aivan tyhjällä vatsalla, joten jossakin monojen ja saunan kiukaan välissä täytyy kipaista jääkaapilla. Ja jos on vieraita, tämä lyhyt kaava ei tahdo toimia. Mutta toisaalta, silmähän tottuu nopeasti pimeään ja polun avannolle voi valaista petroolilampuilla tai kynttilöillä. Mökkiin kipuaminen taittuu otsalampun valokeilassa, joten ”where is the problem?”

1.5.2019kynttilälumessa
Kynttilän valoa lumen keskellä

Olen valon lapsi. Siinä se on. Tuskin maltan odottaa auringon nousua horisontin yläpuolelle. Kun aurinko vihdoin viikkojen jälkeen näyttäytyy, lähdetään kevättä kohti. Vääjäämättömästi. Ja se hetki on pian käsillä.

aamutaivas2019
Aurinko ei vielä nouse. Mutta pian!

 

Pilkkimiseen oli liian kylmä ja verkotkin on vielä laittamatta jään alle. Pyykit odottavat pesua ja huusholli siivousta. Tähän hässäkkään WLANin huono yhteys kiristää hermoja, joten sähköpostit saavat jäädä odottamaan tulevaisuutta ja parempia yhteyksiä.

Jotta selviän tästä kaamoksesta, tämä tyttö ottaa lasin punaviiniä ja nostaa käpälät kohti kattoa.

Et sillee!

Mummo

 

 

Helsinkiin!!

Olin odottanut kauan tuota viikonloppua. Vaikka en enää muuten ihan ekologisista syistä harrastakaan viikonloppulentoja, niin Helsinkiin oli päästävä. Käyn Suomessa, tarkemmin sanottuna Lapissa, muutaman pidemmän jakson vuodessa ja silloin Helsinki jää vain muutaman tunnin lentokenttä-oleskeluksi.

Olin toivonut syntymäpäivälahjaksi kulttuurilahjaa Helsingissä ja sain myös toivoa pidennetyn viikonlopun sisältöä. Syntymäpäivälahja oli yhteinen miehelleni Petelle ja minulle. Tarjonta Helsingissä, kuten monissa pääkaupungeissa on loputon, joten täytyi valita.

Valitsimme ajankohdaksi marras-/joulukuun vaihteen. Oikein miellyttävä, jollei paras ajankohta lomailla Pohjolassa….? Hmm. Olin joskus aikanaan päättänyt, etten mene enää koskaan vapaaehtoisesti tuona vuodenaikana kotimaahani. Kotimaani on silloin pimeä, tuulinen, sateinen ja lumen tulosta riippuen joskus myös loskainen. Nyt ajankohta kuitenkin sopi kalenteriin parhaiten. Ja sitä paitsi ohjelmassa oli sisäohjelmaa.

Kun nyt kerran suunnittelimme matkaamme Helsinkiin ehkä kaikkein huonoinpana vuodenaikana, päätimme satsata hotelliin. Kun aikaa on niukasti, en halua käyttää sitä pitkiin välimatkoihin yöpaikasta keskustaan, vaan olla mahdollisimman keskellä tapahtumia. Valitsimme keskustasta, aivan Kauppatorin ja Kauppahallin kulmilta hotelli Haven’in ja hotellista huoneen merinäköalalla. Luksusta? No, kyllä tällä kertaa oli, mutta se myös kannatti. Huone oli tilava ja meri näköpiirissä. Siihen päälle ystävällinen henkilökunta ja maukas aamiainen vanhassa Sundmanin talossa, niin mikäs turistin on ollessa.

Aamunäköala Haven
Aurinkoinen näkymä hotellimme ikkunasta joulukuisena aamuna.
Hotel_Haven_Guestroom_Grand_Deluxe_Harbour_Seaview+_001jpg
Tilava huoneemme. Kuva hotelli Havenin

Perjantaina aloitimme ohjelmamme uudesta museosta, Amos Rex’istä.

”Amos Rex avaa ovensa yleisölle kaksi ja puoli vuotta kestäneen ja 50 miljoonaa euroa maksaneen rakennustyön jälkeen torstaina 30.8. klo 11. Amos Rexin avajaisnäyttelystä vastaa tokiolainen taiteiljakollektiivi teamLab, joka täyttää museon näyttelytilat digitaalisella taiteellaan. Amos Rex koostuu arkkitehtitoimisto JKMM:n suunnittelemista uusista maanalaisista näyttelytiloista, vanhaan loistoonsa entisöidystä Lasipalatsista elokuvateattereineen sekä näyttelytilojen kattona kumpuilevasta Lasipalatsin tapahtuma-aukiosta.” Tämä Amos Rexin nettisivulta.

Amos ulkoa
Amos Rexin katto. Tässä oli ennen linja-autoasema.
Amos raput alas
Raput alas näyttelytiloihin
Amos installaatio
Huoneen täyttävä installaatio.

Valitettavasti video ei tässä toimi, mutta kannattaa käydä katsomassa paikan päällä.

Näyttelyn jälkeen menimme kolmistaan hierontaan. Siis mieheni sai meridiaanihieronnan ja minä ja rakas serkkutyttöni (saan kai tytötellä yli 60 vuotiasta serkkuani??) olimme varanneet vyöhyketerapiaa.

Hierontapaikka.jpg
Kiinalaista vyöhyketerapiaa tiedossa
Jalkahieronta
Jalat eivät vielä tässä vaiheessa tiedä, mitä on tulossa

Ruksasimme molemmat rentoutustoiveen esitietolomakkeeseen ja muutenkin kaikki tarvittavat tiedot. Kun kiinalaiset mieshierojat tulivat ja aloittivat työnsä, he tuskin vilkaisivat papereitamme saati sitten noteerasivat toiveemme. Hieronta, siis vyöhyketerapia, oli melkoinen runnaus ja olimme molemmat helpottuneita, kun ”terapia” oli ohi. Vyöhyketerapian kanssa sillä ei kyllä ollut mitään tekemistä. Sen verran rentouduin, etten nukkunut lainkaan seuraavana yönä. Hmm…

Hieronnan jälkeen menimme hotellihuoneeseen aperitiiville  ja samalla ihailimme näkymää ikkunasta.

Iltakuva hotelli Havenin huoneesta
Iltatunnelmaa hotellihuoneen ikkunasta

Ja koska nyt oli pikkujouluaika, oli vaikea saada pöytää ravintolasta.  Saimme kuitenkin viimeisen vapaan pöydän venäläisravintola Bellevuesta. Bellevue on vanhin, yhtämittaisesti venäjän ulkopuolella toimiva venäläinen ravintola, kuulemma. No, vietimme rattoisan ja makoisan illan venäläisittäin. Ensi kerralla taas Zakuskapöytä, jota tarjoillaan lauantai-iltapäivisin. Voin ehdottomasti suositella!

Bellevue2
Venäläistä tunnelmaa ravintola Bellevuessa
Bellevue pöytäseurue
Iloinen pöytäseurue

Lauantaina pikku shoppailun jälkeen lähdimme Kansallisteatterin Willensaunaan iltapäivänäytökseen. Olimme valinneet Vesa Vierikon ohjaaman ”Gabriel” tragikomedian, joka perustuu Mika Waltarin kirjoittamaan  näytelmään ”Gabriel, tule takaisin”. Ah, rakastan näitä vanhoja näytelmiä! Olo oli kuitenkin hieman kuin eläkeläisnäytöksessä. Oh, boy… Siis syy, miksi valitsimme juuri tämän näytelmän, oli se, että mieheni suomea ei vielä täysin hallitsevana pystyisi myös seuraamaan näytelmän juonta ja samalla ymmärtäisi, mitä näyttämöllä puhutaan. No, ehkä seuraavalla kerralla jotain hieman abstraktimpaa?

Kansallisteatteri
Suomen Kansallisteatteri
Bühne Gabriel
Istuttiin melkein näyttämöllä

Teatterin jälkeen söimme illallista ravintola Shelterissä Kanavakadulla. Ruoka oli maittavaa ja talon leipä todella hyvää!

Ravintola Shelter
Äkkiä sisään palelemasta!

Vatsat pyöreinä lähdimme iltahämärässä kävelylle rantaa kohden. Rannalla, aivan kauppatorin kyljessä on uimala ”Allas – sea pool ”. Uimalassa on kaksi ulkoallasta, lämminvesi- ,+27 C° ja merivesiallas, +3 C°. Olimme itse kääriytyneet lämpöisiin talvivaatteisiin ja katselimme matkan päästä nakuja ja uimapukuisia uimareita, joilla monella oli pipo päässä. Huokailin että ”hulluja nää suomalaiset”, joka tietenkin tarkoittaa, että tämä ”hulluus” on suurenmoista! Minusta on hienoa, että tämän tyyliset ideat menevät läpi. Siihen tarvitaan luovuutta ja pientä hulluutta sekä tekijöiltä että päättäjiltä.   Vielä jäi näkemättä Sauna-ravintola-kompleksi ”Löyly”. Se seuraavaan kertaan.

Allas1
Näkymä Altaan kattostasanteelta
Allas2
Näkymä Altaalta toiseen suuntaan. Taustalla Helsingin tuomiokirkko.
Uspenski
Uspenskin katedraali eri rakennustyylien keskellä. Kuva Altaan kattoterassilta.

Lopulta pelastuimme kylmästä viimasta hotelliimme, tarkemmin sanottuna hotellimme baariin.

Oli ihan pakko vielä ottaa yksi drinkki.

Drinkit
En muista, mitä nämä olivat nimeltään, mutta hyvältä maistuivat molemmat.

 

Aamulla hyvin nukutun yön jälkeen tapasimme aamiaisella kaksi serkkuani puolisoineen. Vielä pieni pyörähdys Joulutorilla Senaatintorilla, viimeiset shoppaukset ja sitten taas kohti kotia.

Hotel_Haven_Restaurant_Haven_breakfast_family_001
Aamiainen hotellissa. Kuva hotelli Havenin.
Torilla
Emme kuitenkaan tällä kertaa menneet saunaan.

Kuka muu nyt rakentaa saunan joulutorille kuin suomalainen?

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin tunnistan juureni. Olen aina ollut ylpeä suomalaisuudestani. Mutta tuskin olisin suomalaisuutta edes sen enempää pohtinut, jos olisin aina elänyt Suomessa. Nyt se ”ylpeys” on vaihtunut raukeaan onnellisuuteen. Onnellisuuteen kahden kulttuurin tuomasta rikkaudesta ja siitä suomalaisesta luovasta hulluudesta, jonka imin äidinmaidosta.

Ja nyt menen omaan saunaan. Katselen sitten väliajalla, en merta vaan…. naapurin puutarhaa.

Terveisin

Mummo

 

 

 

 

 

 

 

#Female pleasure

Oletko jo nähnyt elokuvan #Female pleasure? Kävin itse eräänä viikonloppuna katsomassa. Se on elokuva, joka jokaisen pitäisi nähdä.

#Female Pleasure

Elokuva on sveitsiläisen ohjaajan, Barbara Millerin, dokumentti viidestä naisesta, viidestä eri kulttuurista ja yhdestä, kaikkia naisia yhdistävästä tarinasta.

Filmissä naiset kertovat oman tarinansa. On sitten kysymys ortodoksijuutalaisen amerikkalaisen, Deborahin, somalilaisen Leylan, japanilaisen Rokudenashikon, intialaisen Vithikan tai saksalaisen entisen nunnan Doriksen tarinoista, kaikille tarinoille on yhteistä se, että nämä naiset taistelevat jokainen omalla sarallaan seksuaalista, uskonnollista ja rakenteellista alistamista vastaan.

Miksi naisella ei ole samaa arvoa kuin miehellä? Miksi naisten, ja vielä lasten!, sukupuolielimet saadaan vielä nykyaikana silpoa? Miksi naisten sukupuolielimet ovat yhä tabu, myös monille naisille itselleen? Miksi seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi joutunut nainen syyllistetään ja vaiennetaan? (Tässä surullisessa ja valitettavassa asiassa nykyhteiskunta on kylläkin tasa-arvoinen ja alistaminen koskee kaikkia sukupuolia.)

Vaikka tarinat ovat värisyttäviä, itkettäviä ja uskomattomia, niiden sanoma on kuitenkin positiivinen: miten rohkeudella, voimalla ja elämänilolla voidaan muuttaa rakenteita. Ja tähän muutokseen tarvitaan myös miehiä. Niin miksei tarvittaisi, kun sieltä suunaltahan se naisten alistaminen ja esineellistäminen lähinnä tuleekin? Usein. Ja ainakin välillisesti.

Ei, en minä miehiä yleisesti halua syyllistää. Mutta se on ”firman” johto, jonka täytyy muuttua. Jos ei johto muutu, vaikea sitä on odottaa ”alaisiltakaan”

Niin, niin. Eiväthän kaikki miehet kuulu tähän alistavaan kategoriaan. Eivät tietenkään. Mutta moni asia on niin rakenteellista ja sisäistettyä, ettei sitä ensi katsomalta edes huomaa.

Kun katsoin #Female pleasurea, olin hyvin vaikuttunut rohkeista naisista, jotka haluavat muuttaa maailmaa paremmaksi ja väkivallattomaksi paikaksi elää. Senkin uhalla, että heitä on uhkailtu, vainottu ja halvennettu julkisesti. Tuollaiset naiset tarvitsevat meidän kaikkien tuen. Piste.

Jostakin on aloitettava. Jos vaikka tuon elokuvan katsomisella?

Linkki englanninkieliseen esitteeseen

Poistin puolet tekstistäni. Siitä syystä, että aihe, naisten ja lasten hyväksytty alistaminen ja hyväksikäyttö saa minut niin vihaiseksi ja sitten tekstikin on sen mukaista. Ja sitä en halua. Eli piste.

Mummo

 

 

 

 

Lehmä sarvilla vai ilman?

Kuinka monella meistä on mahdollisuus osallistua säännöllisesti kansanäänestyksiin? No, Sveitsissä kysytään kansalaisten mielipidettä moneen asiaan. Periaatteessa jokainen Sveitsin kansalainen voi myös itse käynnistää aloitteen.  Nyt meille on tulossa äänestys aiheesta ”Sarvilehmä-aloite”. Siitä pääsemme äänestämään ensi sunnuntaina.

Ihanaa, saan äänestää asiasta, joka ei ole niin monimutkainen kuin moni muu äänestyskirjasessa oleva aloite! Ilman muuta lehmälle kuuluvat sarvet. Vai?

Vietin lapsena kaikki kesät Martta-tätini maatilalla. No olihan siellä Onni-setäkin, mutta Martta taisi olla perheen pomo. Heillä oli muutamia lehmiä, joita joskus yritin lypsää ja jotka kuuntelivat kun lauloin heille navetassa. Oh, what an audience! Yksi lehmistä oli nimeltään Sorja ja Sorjalla oli sarvet.

En muista koskaan pelänneeni sarvekasta lehmää enkä silloin myöskään miettinyt lehmien välistä kommunikointia sen enempää. Mutta nyt mietin.

Jos minulta kerran kysytään, niin kaikki lehmät saavat pitää sarvensa! Ja sitten: tietenkään sekään aloite ei ollut niin yksinkertainen, kun alussa olin ajatellut.

Vasemmalta oikealle: Muikku, Sorja, Martta-täti ja Mansikki

 

Mihin lehmä tarvitsee sarvia?

Osa lehmistä syntyy sarvettomina. Sarvettomuus on geneettinen ominaisuus, eli joko lehmällä on sarvet tai ei ole. Ja kun ihminen laittaa lusikkansa soppaan, niin tietenkin lehmistä voidaan jalostamalla tehdä sarvettomia. Ja kun yhden rodun kaikki lehmät ovat sitten sarvettomia, ei niitä sarvia enää sille rodulle saada.

Lehmät kommunikoivat sarviensa avulla. Lehmillä on niin sanottu yksilöetäisyys, joka tarkoittaa etäisyyttä, jonka eläin haluaa pitää toiseen eläimeen. Martta-tädin laitumilla lehmät saivat pitää tuon ideaalin yksilöetäisyyden, jonka on havaittu olevan noin 10-12 metriä. Samoin lehmien välisessä hierarkiassa sarvilla on merkittävä osuus. Sarvilla saattaa olla myös tehtävänsä lehmien ruuansulatuksessa, samoin energeettisessä mielessä.

Sarvien poistosta

Sarvet poistetaan vasikoilta, ”nupoutetaan”, niiden ollessa muutaman viikon ikäisiä. Suomessa sarvien poisto ilman puudutusta on ainakin toistaiseksi sallittu. Uusi eläinsuojelulaki, joka Suomessa tullee voimaan vuonna 2020 kaiketi poistaisi tämän puutteen. Sveitsissä anestesian käyttö on jo nyt pakollista.

Nyt kun tuota sarvi-asiaa on ryhdytty tutkimaan, ovat tutkijat havainneet vasikoiden kärsivän kivuista ja stressistä kauan sarvien poiston jälkeen. Tässähän sitä olisi syytä ihan tarpeeksi kieltää moinen homma! 

Minusta kysymys pitäisikin olla ”Miksi lehmällä ei olisi sarvia, kun ne kerran lajityypillisesti näyttävät sille kuuluvan?”

Mutta, mutta.. Nyt nyt olikin kysymys äänestyksestä. Kaikki tämä taustatietojen hankkiminen on ollut todella mielenkiintoista. En ollut ennen tiennyt lehmien sosiaalisesta käyttäytymisesetä  tai ruuansulatuksesta juuri mitään, en sarvien tärkeydestä enkä eri nautalajeista. Samoin se tieto, että lehmä röyhtäisee 1-2 kertaa minuutissa, oli minulle uutta ja niin sympaattista!

Tulevassa äänestyksessä onkin vain ja ainoastaan kysymys jaettavista tukirahoista. Sarvilehmä-aloitteessa äänestetään siitä, saavatko sarvellisten lehmien ja vuohien pitäjät tulevaisuudessa tukirahoja. Ja jos tukirahoja tulisi, kasvaisi myös sarvellisen karjan määrä. Jos sarvellisen karjan määrä kasvaa, täytyisi laitumien myös kasvaa, koska sarvelliset lehmät tarvitsevat enemmäm tilaa.  Mutta koska tilaa on rajoitetusti, saattaa olla, että lehmät sidotaan taas pilttuuseen kiinni, mikä taas ei ole se, mitä halutaan.

Eli tässä on se dilemma. Mitä enemmän rupeaa etsimään taustatietoa, sitä vaikeammaksi päätöksenteko tulee. Ja jos et yhtään paneudu asiaan, voit loppujen lopuksi antaa äänesi juuri vastakohtaiselle lopputulokselle.

Kansanäänestyksissä olevat aloitteet ovat usein sen verran monimutkaisia ja kytkettyjä muihin asioihin, että moni ei niihin juuri jaksa perehtyä ja äänestää tunteella. Ja usein se tunne perustuu mainostajien manipuloivaan tekstiin ja kuvaan.

Pari viikkoa sitten tiesin, miten äänestäisin. Nyt en enää tiedä.

Kun vielä tietäisitte, mistä muista asioista me nyt ja yleensä äänestämme….Ja luulin, että tämä asia on helpoimmasta päästä.

Mutta silti, olen onnellinen, että minulla on mahdollisuus saattaa mielipiteeni julki ja että minulta edes kysytään. Entä sinä?

Terveisin

Mummo, tunteiden ristiaallokossa

 

 

 

 

 

 

 

Paras omenapiirakka!

Olin jo aikanaan päättänyt, etten rupea kirjoittelemaan mitään reseptejä blogiin. Mutta niin ne ajat ja ajatukset muuttuvat. Oh boy!

Taustalla tässä on oikeastaan ihan käytännöllinen seikka: En koskaan löydä reseptejäni oikeasta paikasta, koska keittokirjoja meillä on niin maan paljon, etten ikinä muista missä juuri SE resepti on. Ja mitä sitten teen? Tietysti nettiin ja etsimään. Nyt siis toivon löytäväni perusreseptini täältä hernekeitosta kaalilaatikon kautta läskisoossiin. Plus kaikki muut keittämäni herkut! Hm.

20181107_162000
Etsi, etsi…. ja tässä on vain pieni osa keittokirjoista.

Olen aikanani itse saanut tämän piirakkareseptin ystävältäni Lissulta, mutta olen tuunannut sitä itselle sopivaksi. Piirakka on ilman vehnäjauhoja tehty, ja se on minusta paljon paremmin sulava, kuin rakastamani murotaikina. Ja samalla se on gluteeniton vaihtoehto. Siis jollekin, joka tarvitsee gluteenitonta ruokavaliota. Murotaikinasta olen valitettavasti joutunut luopumaan juuri sen vaikean sulamisen tähden. Eli jos sinullakin on vaikeuksia jonkinlaisen ähkyn kanssa, niin tätä kannattaaa kokeilla.

20181102_094330
Uusi tuttavuus jauhon sijasta

Muutamia apukonsteja

Jos olet yhtä spontaani ruuanlaittaja ja leipoja, eikä sinulla ole pehmeätä voita ja huoneenlämpöisiä kananmunia käsillä, niin sinun kannattanee kokeilla näitä konsteja:

Paloittele voi pienemmiksi möhkäleiksi. Laita lasi- tai keraaminen astia kuumaan veteen ja anna sen lämmetä muutaman minuutin. Ota vedestä ja kuivaa. Aseta astia voin päälle. Voi on muutaman minuutin kuluttua valmista käyttöön. Kananmunat voi laittaa 5-10 minuutiksi kuumaan veteen. Näin ne ovat nopeasti huoneenlämpöisiä.

Siis reseptiin:

Omena-mantelipiirakka

  • 125 g pehmeää voita
  • 1 dl sokeria
  • 2 munaa
  • 150 g jauhettua mantelia= mantelijauho
  • 1/2 tl leivinjauhetta

Täyte:

  • 3 omenaa
  • 1 tl kanelia
  • rutistus luomusitruunaa
  • hiukan sokeria
  • muna”maito”: 1 muna+ 1dl kermaa (tähän voi halutessa lisätä vaikka ruokalusikallisen hyvää hedelmäsosetta)

Laita pelti valmiiksi. Parhaiten sopii pyöreä kakkuvuoka, jonka paistoksen valmistuttua voi avata. Vuoraa pelti leivinpaperilla. Uuni kannattaa tässä vaiheessa laittaa lämpiämään +200 °C.

20181102_095420
Kyllä on kätevä vehje tämäkin.

1. Vaahdota voi ja sokeri vatkaimella

2. Lisää munat ja sekoita

3. Lisää mantelijauho, johon on lisätty leivinjauhe. Sekoita.

4. Sekoita hyvin keskenään ja levitä lopuksi kakkupellille

5. Pilko omenat pieniksi ja ripottele taikinan päälle

6. Rutistus sitruunaa pilkotuille omenille

7. Kaada munamaito omenien päälle, sitten kaiken kukkuraksi ripaus kanelia ja sokeria

8. Paista 200°C lämmössä noin 30 Min.

Ja sitten… valmista!

20181102_120413_001
Valmista tuli!

Innostuin leipomaan lähes viikottain ja nyt housunkauluksessa on havaittavissa pientä kireyttä, joten tätä teosta ei kannata syödä joka päivä.

Ei muuta kun kokeilemaan! Ja kertokaahan kokemuksianne!

Terveisin

Mummo

 

Rakkautta toisella silmäyksellä

Se ei ollut rakkautta ensi silmäyksellä. Mutta toisella kylläkin. Jäin pahasti kiikkiin. Kiikkiin kuin kala verkkoon, kuten kalastajat tuppaavat sanomaan.

Katiska2
Kotitarvekalastaja

Ensimmäinen kerta taisi olla joskus 80-90-luvun vaihteessa. Matkustimme matkailuvaunulla Suomen halki päämääränä Hammerfest. Päämärämme ei siis ollut Nordkapp, jonne kaikki turistit jo silloin suuntasivat. Yöpyessämme eräänä yönä Norjan puolella jouduimme sakean hyttyspilven ympäröimäksi ja päätin, etten ikinä näin pohjoiseen lähde! Niin, niin, sehän olikin Norjassa….

Hyttyset auton rekkareissa
Ei suomalaisia

Siitä matkasta jäi montaa hauskaa muistoa. Lasten kanssa matkustaessa sitä laittaa prioriteetit eri tavalla kuin ilman lapsia. Moni asia matkalla jää taustalle ja ajattelet, että joku toinen kerta sitten. Ja joskus se toinen kerta tulee.

Minulle matkasta jäi valo. Kyllähän Suomen kesät ovat valoisia koko maassa, mutta kyllä Lapin valo on aivan omaa luokkaansa. Se täytyy nähdä ja kokea.

Nacht
Kesäyön taikaa

Seuraavan kerran menin Lappiin vuonna tämän vuosituhannen alkupuolella. Ja silloin se tarttui, tuo paljon puhuttu Lapin hulluus. Sitä on vaikea selittää ja luulen että sen tuntee vain se, johon tuo hulluus on iskenyt. Hulluuden iskettyä ne muutamat hyttysetkään eivät paina vaa’assa painoansa enempää. Ja kaikkeen tottuu. Hmm.

Hyttysiä
Suomalaisia hyttysiä. Koko illan saalis

Teimme Peteni kanssa pitkiä vaelluksia näkemättä ainoatakaan muuta ihmistä. Vaelsimme tuntureilla ja metsissä, satoi tai paistoi. Ympärillämme valo, rauha, hiljaisuus, puiden ja tuulen humina ja luonnon tuoksut.

Kesä on pohjoisessa aivan mieletön vuodenaika. Kun aurinko ei laske, siinä on jotain aivan ihmeellistä. Kesäyön aurinko ja valoisuus ovat kuin talven revontulet ja pimeys. Paitsi, että revontulet eivät ole mikään pelkkä talven kohokohta. Revontulet aloittavat loihtimisensa, jahka tulee sen verran pimeää, että niitä voi taivaalta erottaa.

Aurinko ei laske
No ei se laske

Tässä tulee mieleeni eräs Amerikassa asuva kiinalaissyntyinen turisti, johon tutustuimme lennolla Ivaloon, Lappiin. Hän kertoi olevansa osa Eurooppaa kiertävää turistiryhmää. Ja nyt he olivat päättäneet lentää yöksi Ivaloon katsomaan revontulia. Hmm. Emme tässä vaiheessa halunneet kertoa hänelle epäilyksiämme revontulien näkymisen todennäköisyydestä. Nehän näkyvät, kun olosuhteet ovat suopeat ja jos nyt ylipäätään olet silloin hollilla. Nykyään puhutaan revontulien metsästämisestä, eli niitä lähdetään etsimään, joskus kaukaakin.

No, saavuimme Ivaloon. Sinä samaisena iltana ja yönä näimme mahtavat revontulet. Toivon, että turistiystävämme näki nuo samat revontulet saavuttaaksen sen onnentunteen, mitä oli hakemassa. Ellei sitten hakenut vain yhtä uutta kokemusta pitkään listaan. Taas uusi rasti ruutuun!

28. Revontulia illan hämärtyessä-Nordlicht beim Eindunkeln des Abends
Revontulia takapihalla

Niin, talvi tekee tuloaan. Pieni pakkanen puree jäljellä olevia puolukoita ja ensimmäinen hento lumipeite peittää maan sulaakseen vielä ennen talven tuloa.

Lapissa on sentään vielä kunnon talvi. Vaikka en mikään varsinainen talvi-ihminen olekaan, niin jos kerran talvi, niin sitten kunnolla! Mutta talvesta toisen kerran.

Valmistaudun nyt jo ensi kesään. Lapissa viime kesänä ja syksynä järjestämämme kielileirit, Urho- ja Lenitaleirit, olivat todella hieno kokemus. Saamamme palaute oli kaikin puolin positiivista ja rakentavaa ja se myös kannustaa ponnistelemaan vielä parempaan tulokseen. Ja pysymään silti realistisena. Viikko on viikko, sitä ei pidemmäksi saa. Vaikka muutama leiriläinen olisikin mielellään halunnut jäädä luokalleen. Harva koululainen kai normikoulussa haluaa aloittaa jakson alusta? Vaikka se itse kullekin tekisi joskus hyvää. Kertaus on opintojen äiti, sano.

Urhot edessä
Leiriläisiä opettajan kanssa

Saimme myös palutetta ruokapuolesta. Ja ehdotuksen pitää gourmet-viikkoja myös ilman kielenopetusta. Suomenkielen leireillä oman kumppanin mukanaolo ei ole mahdollista, koska ideana on keskittyä suomen puhumiseen. Ja siinä saattaa kumppanin läsnäolo viedä ajatukset aivan muualle.

Rapuja
Kuningasrapuja mahan täydeltä. Norjalaisia 🙂

Ystävämme ovat kyselleet, miksi ylipäätään haluamme Lapissa tehdä töitä? Miksi ottaa vieraita ihmisiä kotiimme, järjestää lähes kellon ympäri ohjelmaa (heh, Lapin kesäyöt ovat pitkiä ja valoisia), järjestää opetus, laittaa ruokaa suurelle kieliperheelle, hoitaa sitä, hoitaa tätä? Ja tämä kaikki omalla lomallamme…

Niin, miksi?

Palaan tuohon Lapin hulluuteen. Koska tuota hulluutta on vaikea kuvailla, se täytyy kokea. Haluan jakaa kokemukseni mahdollisimman monen ystävän kanssa. Ja nyt en siis puhu massaturismista. Haluan pitää vieraamme ystävinä, olkoonkin ehkä vain sen ajan, kun he viipyvät luonamme. Ja ehkä siitä ajasta jää jotakin mielen syvyyksiin ja jollekin tarttuu myös Lapin hulluus tai ainakin syttyy se ensimmäinen kipinä? Ja silti, eihän se kaikille tarvitsekaan syttyä. Missä sitä kohta oltaisiin?? Lappi täynnä turisteja, ihan kuin metsät täynnä hyttysiä. Siis Norjan metsät.

Paitsi, että meillä EI ole hyttysiä. Et usko? Se on totta, mutta sen uskoo vain se, joka sen on omin silmin nähnyt ja kokenut.

Niin ja jos vielä kesätöissäni suomea huonosti puhuva leiriläinen uskaltaa avata kielellisen aarrearkkunsa ja ottaa osaa keskusteluun, niin sitä onnea ei voi uskoa. Sekin täytyy kokea! Ja sen onnen minä haluan kokea yhä uudestaan.

Arkku
Täynnä aarteita

Terveisin

Mummo, avainta etsimässä.