Second opinion

Minullahan on pitkä kokemus sairaalatyöskentelystä. Arvostan toki suurta tarjontaa ja osaavia ihmisiä, mutta en kuitenkaan aliarvioi sairaaloissa piileviä monia vaaroja. Ja niitähän on. No, halusin kuulla toisen mielipiteen. Konsultoin tohtori Googlea

 

Tohtori Guugel

Ennen kuin vetäydyn Lapin metsien rauhaan, minun täytyy vielä kertoa seuraava tarina:

En ole luulosairas. Mutta jos jossakin kohtaa kolottaa, niin ajattelen aina kaikkein pahinta. Eihän sitä koskaan tiedä. Raajat muodostavat poikkeuksen. Ne sijaitsevat melko kaukana sisäelimistä ja jos näissä ulokkeissa sitten on jotain vialla, ei se minua niin kamalasti heilauta.

Vasemman käden keskisormi. Siihen meni aikamoinen tovi, ennen kuin edes huomasin, että jotain kummallistahan tuossa on. Eihän se yhdessä yössä tullut. Pieni, nestellä täyttynyt rakkula. Suunnilleen vuoden verran katselin tuota kosmeettista haittaa, kunnes aloin toimia. Tohtoroin sitä ensin itse, mutta menin sitten kuitenkin jossakin vaiheessa omalle lääkärilleni, joka lähetti minut käsikirurgin vastaanotolle. En nyt mene tässä enempää yksityiskohtiin, mutta loppujen lopuksi löysin itseni leikkauslistalta.

Minullahan on pitkä kokemus sairaalatyöskentelystä. Arvostan toki suurta tarjontaa ja osaavia ihmisiä, mutta en kuitenkaan aliarvio sairaaloissa piileviä monia vaaroja. Ja niitähän on.

No, halusin kuulla toisen mielipiteen. Konsultoin tohtori Googlea. Olin saanut röntgeninstituutista röntenkuvan mukaani ja halusin nyt tietää, mitä mieltä tohtori Google olisi kuvastani. Kiinnitin siis kuvan asiallisesti tietokoneen monitoriin ja vertasin sitä tohtori Googlen tuloksiin. Ja kuinka ollakkaan, löysin varsinaisen röntgenkuva-arkiston! Olin vaikuttunut. Vertasin omaa kuvaani monitorissa näkyvään kuvaan. Sain vahvistuksen epäilykseeni.

Peruin leikkauksen. Varmuuden vuoksi menin kolotusten erikoisalueen lempilääkärilleni, reumalääkärille.  Minun iässäni reumalääkäri on yksi tärkeimmistä elämän seuralaisista ja apu moneen pikku pakotukseen. Ja mitä tuo lääkärikulta sanoikaan ? « Ei ole mitään syytä leikata»

Rakkulahyväkäs on vielä paikallaan, mutta sen sijaan sormeni on vielä kokonainen enkä kärsi leikkauskomplikaatioista.

Tämän kokemuksen jälkeen olen yhä vakuuttuneempi siitä, että kannattaa hakea toinen mielipide, varsinkin, jos on kyse leikkauksesta. Ja jos vielä epäröi, voi kokeilla psykologi Gerd Gigerenzerin neuvoa: Heitä kolikko ilmaan. Sillä aikaa kun kolikko on ilmassa, teet intuitiivisesti oikean päätöksen.

Schwedentropfen
40 vuotta vanhaa yrttilääkettä

Rakkain terveisin yrttihoidoista nauttiva

Mummo

Jalkapallokuume

Jos kerran Miss Universum antaa isälleni palkinnon, niin täytyyhän isäni jalkapallojoukkueen olla maailman huippua.

Ollaanko sitä nyt jalkapallokuumeessa? Ja ketä pitäisi kannustaa? No, kai omiaan. Minä kannustan tällä kertaa Suomea. Viime jääkiekon MM-kisoissa Sveitsi-Suomi-ottelussa olin, täytyy tunnustaa, Sveitsin puolella.. Tiedän, tätä ei saisi suomalaisena tunnustaa. Sainkin kyllä kuulla siitä. Voi anteeksi vielä kerran! (Sain tuon anteeksipyytämisen viruksen Tulomaastani ja nyt se on tulee jo kuin selkäytimestä, olen pahoillani). Heh.

No, nyt siis kannustan Suomen joukkuetta.

Ei tarvitse avata koko televisiota. Suomi ei ole näissä kesteissä mukana. Kyllä minua nyt harmittaa, nyt kun kerrankin olisin todella halunnut parantaa tapani. Harmillista, harmillista.

Minusta suomalaiset ovat aina olleet todella maailmanluokan jalkapallisteja. Näin ainakin luulin ihan viime aikoihin saakka. Kunnes tajusin, ettei näin ollutkaan. Olin sotkenut jalkapallon ja jääkiekon. Minä, jonka isä oli jalkapalloilija. Tämä sotku taisi juontaa juurensa yhdestä valokuvasta.

Armi ja isä
Miss Universum Armi Kuusela ja isäni Kaarlo Kalavainen 1952. Wau!

Jos kerran Miss Universum antaa isälleni palkinnon, kuvassa taitaa kylläkin olla suklaarasia, niin täytyyhän isäni jalkapallojoukkueen olla maailman huippua. Pitkään luulin, että joukkue, KTP, oli voittanut maailman- tai ainakin Euroopan mestaruuden. No, olivathan he sinä vuonna, 1952, Suomen mestareita. Melkein sama. Ainakin pikkutytölle.

Niin on aika mennyt eteenpäin. Tytöstä kasvoi nainen ja pallot jäivät lapsuuteen. Mutta jotakin jäi mielen perukoihin. Jonkinlainen rakkaus joukkuepeleihin. On sama, minkä kokoinen pallo on, sen perässä juoksevat tai luistelevat pelaajat saavat minut joskus aivan hurmostilaan. Jääkiekkoa seuratessa mieheni vain joskus joutuu huomauttamaan, ettei se ole pallo, jota sinne maaliin yritetään väsätä. Hm. Ei kai sitä kukaan voi koko sanastoa tietää ? Pääasia on, että kannustaa ja elää pelissä mukana. Minusta.

Ollaan tuosta mukaansa tempaavasta kollektiivisesta hurmoksesta mitä mieltä tahansa, niin onhan se suhdeteknisesti ja terveysriskit huomioonottaen riskaabelia hommaa. En halua, että mieheni saa  jännittävän pelin aikana sydäninfarktin tai että hänet tavoittaa vain akselilta TV-jääkaappi. Onneksi nuo riskit koskevat vain miehiä. Heh.

Mutta no risk no fun.

Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että pystyäksemme nauttimaan itse asiasta, eli peleistä, ilman korruptio- ja ihmisoikeuskysymyksiä, puhumattakaan eläinsuojelu- ja kasviruokavaliokiistoista, pidettäisiin kaikki tulevat kisat joko lähtömaassani A tai tulomaassani B.

Tähän kyllä täytyy nyt todeta, että tulomaassani ei saada aikaan kovinkaan kummoista hurmosta. Perinnöllisyystieteestä kiinnostuneena olen todennut, että jos minulla on mutaatio kotirouvageenissä, niin tulomaassani se on hurmosgeenissä. Se siitä ja tästä toisen kerran.

No, nyt Juhannuksesta selvinneenä, otan rennosti ja katson oikealla asenteella jännittävän pelin Belgia-Tunisia.

 

Terveisin paitsiosta,

Mummo

Do you speak grammatic?

Mieheni opiskelee suomea. On opiskelluet jo useamman vuoden. Suomen kielessä vain on se vaikeus, että se ON niin vaikeaa.  Minusta alkoi olla jo aika, että hän alkaisi tuottaa myös puhetta.

Kun olin kolmannella luokalla silloisessa kansakoulussa, aloitimme ensimmäisen vieraan kielen opiskelun. Kieli oli englanti. Sain nimekseni Ann ja ystäväni oli Audrey. Muistan vieläkin, kun maistelin sanaa « Oodri , Ooodryi, Oddri ». Kielen opiskeluni vain meinasi loppua lyhyeen. Kai opettaja oli sanonut, että oppikirjan takana on sanaluettelo, mutta minä en ollut kuunnellut. Muistan ihmetelleeni, että miten voi muistaa kaikkien sanojen merkityksen. En siitäkään vielä oppinut keskittymään vain opetukseen. Ympärillä oli niin paljon muuta kiinnostavaa.

englantia
Mielenkiintoinen oppitunti

Sittemmin kieliä tuli lisää. Ylioppilaskirjoituksiin saakka opiskelimme «kielioppia». Kielioppi on sellainen kieli, jolla on erittäin vaikea kommunikoida. Siinä hallitaan kyllä lauserakenteet, pilkut ja pisteet. Siis teoriassa.  Samoin äänteet « ääh » « tota » « mmm ». Pantomiimi auttaa myös paljon. Tullessani uuteen kotimaahani osasin « kielioppia » todella hyvin. Olin halunnut aloittaa työni minulle tutussa ympäristössä, leikkaussalissa. Voin kertoa, että alku oli erittäin vaivalloista. Ne vähät sanat, jotka pystyin mongertamaan, hävisivät leikkaussalimaskin sisään ja elekieli oli suht vaikeaa avoimen leikkaushaavan äärellä. Uusi murre toi mukanaan uudet huolet ja erilaiset työtavat olivat piste iin päälle. Vaihdoin vuodeosastolle. Siitä se puhuminen sitten lähti. « Kielioppia » en ole vieläkään unohtanut.

saksaa
Tärkeät paragraafit

Olen aikuisena opiskellut italiaa ja ranskaa. Tai siis aloitin. Ja lopetin. Kielen aikuisopiskelu, tietenkin metodista riippuen, voi olla hieman turhauttavaa. Teeskennellyt tilanteet koululuokassa ja puisevat keskustelut toisen opiskelijan kanssa saavat vieläkin kylmän hien nousemaan pintaan. Tai kun opettaja kysyi jotakin koko luokan kuunnellessa korvat höröllään. Siinä vaiheessa minulla humisi päässä ja sanat pulppusivat suustani aivan miten sattuu. Tuollainen ei siis sovi minulle.

Mieheni opiskelee suomea. On opiskellut jo useamman vuoden. Suomen kielessä vain on se vaikeus, että se ON niin vaikeaa.  Minusta alkoi olla jo aika, että hän alkaisi tuottaa myös puhetta. Sehän se kielen opiskelun idea perimmiltään kai on? Kotona yritimme. Ei jaksa. Väsynyt. Juuri nyt on niin paljon muuta. Okay. Ei sitten. Maassa maan tavalla. Ajattelin, että odotahan, kun pääsemme Suomeen.  Ollessamme sitten Suomessa lomalla yritimme puhua. Yksinkertaisia lauseita. Vaikea siinä olikin yrittää keskustella, kysyin ja vastasin itse. Keskustelumme oli monologia. Siis minä keskustelin itseni kanssa. Niissä monologeissa taso oli liian matala myös itselleni, joten lopetimme.

Mutta minä en luovuta helpolla vai kuinka kultaseni ?

Mieheni suomikurssin opiskelukaveri tuli Suomen lomallaan meille vierailulle. Nyt tai ei koskaan! Pienen houkuttelun jälkeen sain miehet puhumaan suomea ja illalla heitä oli vaikea saada lopettamaan. Joskus asiat ovat niin pienestä kiinni. Mutta yrittänyttä ei laiteta, kuten taas kerran viisas sananlasku sanoo.

Tämä pieni episodi oli kielileiriemme syntymähetki. Urho- ja Lenitaleirit www.lappian.com

Urho
Urho harrastuksissaan

Rakkain terveisin

Mummo, yksi jalka Urholeirillä

 

Let’s talk about sex.

No nyt mummo puhuu seksistä. Aha.
Kuulostaa hieman «No go»-jutulta. Mitä mummolla olisi siihen sanottavaa? Ei kai mummon nuoruudessa…?

Sex auf Felswand Freihand nach Elizabete Buco Ostten Brasiliens. 15000 Jahre alt
Vapaasti piirretty vanhasta kalliomaalauksesta.

No nyt mummo puhuu seksistä. Aha.

Kuulostaa hieman «No go»-jutulta. Mitä mummolla olisi siihen sanottavaa? Ei kai mummon nuoruudessa…? Minun mummoni , synt. 1895 puhui myös aiheesta. Mummoni kielsi minua menemästä poikien kanssa «porttikonkeloihin».  Enempää siitä ei puhuttu. Olisin kyllä varmasti mielelläni kuullut enemmänkin. «Siitä». Kun mietin blogilleni nimeä, googlasin  ja olin saman tien eroottisilla sivuilla. Ai ei mummoon liity erotiikkaa? No, se oli lähinnä pornograafista esitystä. Oikein fotorealismia. Mummoikäinen olikin eroottinen.

Olen joskus vanhempia ihmisiä katsellessani miettinyt, että onkohan noilla vielä «sellaista» kanssakäymistä? Kun kerran tajusin, että nainen, jonka seksuaalisuutta juuri olin miettinyt, olikin juuri sitä kuuluisaa 68- sukupolvea. Taisi tuo sukupolvi kokeilla kaikenlaista oikein olan takaa.

Vapaa seksi aikoinaan oli varmasti miehille kuin rautakauppaan meno. Sehän on miehille niin ekstaattinen paikka. Ihania nauloja! 2-tuumaisia ruuveja! Mikä vasara! Moni nainen nautti varmasti 60-luvulla itsekin, mutta kyllähän se oli miehinen maailma. Sekin. Siskomme ovat silittäneet meille tietä, nyt on vapaus myös sanoa Ei. Teoriassa.

Kävimme taannoin ystävättärien kanssa eroottisten lelujen kaupassa. No, ei se ihan samanlaista ollut, kuin jos menen ostamaan uutta meikkivoidetta tai kynsilakkaa. Jos ostan meikkevoiteen, voimme puhua koostumuksesta, väristä ja käyttötarkoituksesta samalla tasolla myyjän kanssa. Mutta keskustelepa vakavalla naamalla motorisoiduista silikonileluista aivan kuin olisit asiantuntija. Tämä minun täytyy nyt suputtaa: Yhdessä katselemassani väkertimessä oli ohjelma. Väkerrin olisi pitänyt ensin ladata tietokoneella. Sitten, ja tämä minusta oli kummallisinta, alkoi ohjelma pyöriä. Tässä olisit kuin elokuvissa. Ohjelma pyörii kuten se on ohjelmoitu. Ehkä välissä on mainoskatkoksia? Mietimme myöhemmin ystävättärieni kanssa, että mihin tässä ollaan menossa, jos kone ohjaa seksuaalista nautintoa. Tuollaiset tekniset väpättimet taitavat olla miesten keksimiä. Tekniikka ei ole minun alaani. Meillä toimivat kaikki keittiövempaimetkin lihamyllystä käsivatkaimeen käsipelein, ähm. Olemme luomuperhe.

Vuosia sitten ostin eräälle ystävättärelleni, jonka mies on paljon matkoilla, moottorilla käyvän lelun. Tämä oli sellainen vanhanaikainen kone, jossa oli vain «On» ja «Off». Jokin aika sitten puhuimme asiasta ja hän kertoi, että se oli paras lahja, minkä hän on koskaan saanut. Muun muassa tästä syystä halusinkin ottaa asian puheeksi. Että voisimme keskustella «näiden» kauppojen tarjonnasta samoin kuin päivittäiskauppojen tarjouksista. Tämä taitaa olla yksi niistä asioista, jotka erottavat nykynuoret meistä hieman kypsemmistä. Jos olet kasvanut porttikonkelo-aikoina, niin omassa asenteessa on paljon ajateltavaa ja muutettavaa. Sukupolvien kuilu? Oi voi.

Kamasutra
Jokanaisen niksikirja

Joku aika sitten kysyttiin päivälehdessämme eräässä artikkelissa tunnetulta naistoimittajalta 10 kysymystä. Yksi kysymyksistä kuului: Missä tilanteessa olisit mieluummin mies? «En koskaan. Mutta haluaisin joskus uteliaisuudesta kokea seksiä miehenä. Se ei voi olla erityisen vaikeaa.» Kyllä minua nauratti. Myöhemmin kuin mietin asiaa enemmin, ajattelin, että miehillähän se vasta vaikeaa onkin. Jos siis ajattelevat muitakin kuin itseään.

Minusta mieheni on hyvin seksikäs. Ja hänestä minä olen seksikäs. Onneksi minulla on viisaita ystävättäriä. Ystävättäreni Kipa sanoi kerran, että laita valoa himmeämmäksi. Ja minä laitoin.

Muuta ei tarvittu. Kannattaa kokeilla.

Terveisin

Mummo, tällä kertaa hämärästä.

Geenimutaation uhri

Kun lapseni olivat pieniä, meillä oli suomalaisia au pair-tyttöjä. Aivan ihania ja viehättäviä nuoria naisia. He auttoivat lasten kaitsemisessa, siivouksessa ja missä nyt milloinkin. Minulle sopi emännän rooli mainiosti. Oli helppoa elämää, kun joku kulki perässä ja laittoi paikkoja kuntoon samalla kun minä levittelin tavaroitani. Ehkä olin aikaisemmassa elämässäni ollut käskijän pallilla ? Tai sitten olin ollut palvelija, joka jälleensyntymisen johdosta oli nyt vihdoin saanut ylennyksen. Ei vai ? Ehkä luonnolla on tässä sormensa pelissä ?

Staffelei
Täytyy välillä tarttua pensseliin ja vähän maalata

Ehdoton lempiaineeni lukiossa oli biologia. Yksi syy siihen oli se, että opettajani oli hyvä. Siitä tulikin mieleeni, miten sytyttävät ihmiset voivat vaikuttaa valintoihimme. Siitä toisen kerran.

Niin, siisi biologia ja sen puitteissa perinnöllisyys. Oli erittäin mielenkiintoista katsoa, mitä tapahtui, kun Dominoiva tapasi Resessiivisen. Eli vallitsevalla ominaisuudella varustettu tapaa väistyvän, ikään kuin ujomman vastapelurin. En muista näitä juttuja enää kovin yksityiskohtaisesti, mutta jo ihan vanhan opettajani muistoksi ajattelin vielä perehtyä aiheeseen ajan kanssa. Myöhemmin.

Perinnöllisyystieteeseen liittyivät myös käsitteet « geeni », « hetero- ja homozygoottisuus » (jotka siis liittyvät yllämainittuihin dominantteihin ja niihin vähän ujompiin) ja « mutaatio ». Olen pohtinut näitä asioita mielessäni ihan käytännön elämässä. Siihen on näet syy. Olen tullut siihen tulokseen, että olen geenimutaation uhri. Geenimutaatioissa voi todella tapahtua todella vakaviakin vaihteluita kauaskantoisin seurauksin. Erilaisia sairauksia ja vammautumisia. Mutta nyt en tarkoita niitä. Minun mutaationi on sosiaalisella puolella.

Mutaatiossa sinänsä ei ole mitään pahaa. Mutaatio luo lajinsisäistä monimuotoisuutta. Kauniisti sanottu.

Imuri
Lainmukainen tauko

Mutta minun geenimutaationi koskee puutetta. Hyvän kotirouvan geenin puutetta. Joko minulta tuo geeni puuttuu kokonaan tai se on muuttunut tässä hengissäselviämiskamppailussa evoluution tuoksinoissa. Haluaisin olla kunnon kotirouva. Siis silloin kun olen vastuussa huushollista. Ja minä olen päävastuullinen. En joka päivä, mutta kuitenkin. Mieheni hoitaa omat juttunsa ja minä olen kodin HENGETÄR. Ja se on erittäin tärkeä rooli. Tähän hengettären rooliin kuuluu leppeän, rauhaisan ja viihtyisän kodin ilmapiirin luominen. Kyllä meillä leppeää on, samoin rauhaisaa (jos minä en puhu), mutta viihtyisyys on sitten se keskustelun aihe. Tietenkin viihtyisyys käsittää myös sen henkevän puolen. Ja sitä yritän PAINOTTAA. Ja se minulta onnistuukin suhteellisen hyvin. Mutta toinen puoli on kaaos. Järjestyksen puute. Sekasotku. Minun « toimistoni » on ruokapöydällä, television äärellä, keittiössä, sohvalla, omalla työpöydälläni jne. Olenkin ehdottanut miehelleni, että muuntuisin 100 prosenttiseksi kotirouvaksi ja lopettaisin ansiotyön.

Jäisin kotiin siivoamaan omia jälkiäni. 100 %.

Minä taidankin nyt perehtyä perinnöllisyystieteeseen. Ja jatkaa imurointia. Myöhemmin.

Parhain terveisin

Mummo xx