Jalkapallokuume

Jos kerran Miss Universum antaa isälleni palkinnon, niin täytyyhän isäni jalkapallojoukkueen olla maailman huippua.

Ollaanko sitä nyt jalkapallokuumeessa? Ja ketä pitäisi kannustaa? No, kai omiaan. Minä kannustan tällä kertaa Suomea. Viime jääkiekon MM-kisoissa Sveitsi-Suomi-ottelussa olin, täytyy tunnustaa, Sveitsin puolella.. Tiedän, tätä ei saisi suomalaisena tunnustaa. Sainkin kyllä kuulla siitä. Voi anteeksi vielä kerran! (Sain tuon anteeksipyytämisen viruksen Tulomaastani ja nyt se on tulee jo kuin selkäytimestä, olen pahoillani). Heh.

No, nyt siis kannustan Suomen joukkuetta.

Ei tarvitse avata koko televisiota. Suomi ei ole näissä kesteissä mukana. Kyllä minua nyt harmittaa, nyt kun kerrankin olisin todella halunnut parantaa tapani. Harmillista, harmillista.

Minusta suomalaiset ovat aina olleet todella maailmanluokan jalkapallisteja. Näin ainakin luulin ihan viime aikoihin saakka. Kunnes tajusin, ettei näin ollutkaan. Olin sotkenut jalkapallon ja jääkiekon. Minä, jonka isä oli jalkapalloilija. Tämä sotku taisi juontaa juurensa yhdestä valokuvasta.

Armi ja isä
Miss Universum Armi Kuusela ja isäni Kaarlo Kalavainen 1952. Wau!

Jos kerran Miss Universum antaa isälleni palkinnon, kuvassa taitaa kylläkin olla suklaarasia, niin täytyyhän isäni jalkapallojoukkueen olla maailman huippua. Pitkään luulin, että joukkue, KTP, oli voittanut maailman- tai ainakin Euroopan mestaruuden. No, olivathan he sinä vuonna, 1952, Suomen mestareita. Melkein sama. Ainakin pikkutytölle.

Niin on aika mennyt eteenpäin. Tytöstä kasvoi nainen ja pallot jäivät lapsuuteen. Mutta jotakin jäi mielen perukoihin. Jonkinlainen rakkaus joukkuepeleihin. On sama, minkä kokoinen pallo on, sen perässä juoksevat tai luistelevat pelaajat saavat minut joskus aivan hurmostilaan. Jääkiekkoa seuratessa mieheni vain joskus joutuu huomauttamaan, ettei se ole pallo, jota sinne maaliin yritetään väsätä. Hm. Ei kai sitä kukaan voi koko sanastoa tietää ? Pääasia on, että kannustaa ja elää pelissä mukana. Minusta.

Ollaan tuosta mukaansa tempaavasta kollektiivisesta hurmoksesta mitä mieltä tahansa, niin onhan se suhdeteknisesti ja terveysriskit huomioonottaen riskaabelia hommaa. En halua, että mieheni saa  jännittävän pelin aikana sydäninfarktin tai että hänet tavoittaa vain akselilta TV-jääkaappi. Onneksi nuo riskit koskevat vain miehiä. Heh.

Mutta no risk no fun.

Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että pystyäksemme nauttimaan itse asiasta, eli peleistä, ilman korruptio- ja ihmisoikeuskysymyksiä, puhumattakaan eläinsuojelu- ja kasviruokavaliokiistoista, pidettäisiin kaikki tulevat kisat joko lähtömaassani A tai tulomaassani B.

Tähän kyllä täytyy nyt todeta, että tulomaassani ei saada aikaan kovinkaan kummoista hurmosta. Perinnöllisyystieteestä kiinnostuneena olen todennut, että jos minulla on mutaatio kotirouvageenissä, niin tulomaassani se on hurmosgeenissä. Se siitä ja tästä toisen kerran.

No, nyt Juhannuksesta selvinneenä, otan rennosti ja katson oikealla asenteella jännittävän pelin Belgia-Tunisia.

 

Terveisin paitsiosta,

Mummo

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s