Sosiaalipummit ja ystävälliset virkailijat

Vihastutti. Vihastutti ihan sanomattomasti.

sossu

Luin aamulehdestä artikkelin kaupungin laitamilla olevasta Dübendorfin kunnan sosiaalitoimistosta ja siitä, miten se lehden mukaan kohtelee asiakkaitaan. Jutun mukaan sosiaalitoimiston johtajatar joutui jo muutama vuosi sitten muutamaksi viikoksi ”lomalle” , koska hän a) jakoi facebookissa äärioikeistolaista propagandaa b) useat sosiaaliapua saaneet asiakkaat valittivat johtajattaren ja hänen alaistensa huonosta, kiusaavasta käyttäytymisestä asiakkaita kohtaan.

Kunta perusti kuntailaisille oikeusasiamiehen toimiston, joka käsitteli ensimmäisenä vuonna 44 tapausta, jotka koskivat sosiaalitoimistoa. Eli lähes yksi tapaus viikossa. Johtajattaren esimies kuittasi oikeusasiamiehen tuloksen tuon vuoden jälkeen: ”Paljon melua tyhjästä”.

Kuinka helppoa onkaan tuomita sosiaalitoimiston asiakkaat sosiaalipummeiksi! Pelkäämmekö, että sosiaalitoimisto jakaa verorahojamme kaksin käsin työtävieroksuville terveille ja muuten ahneille petkuttajille? Aivan, näitä petkuttajiakin mahtuu varmasti joukkoon, mutta tuskin heitä on enemmistö.

Ei vain aina ole ihmisen oma vika, jos laitetaan pellolle työpaikalta lähellä eläkeikää tai vain muuten kun firmaa restrukturoidaan ja saneerataan tai kun avioerossa tulot pienenevät, sairaus yllättää tai asunto menee alta. Ja jos vielä muutenkin tulot ovat minimissä, niin silloin sanonta ”Ei ne suuret tulot, vaan pienet menot” kuulostaa irvailulta. Vaikka muuten sanonta pitääkin aika lailla paikkaansa.

Se, mikä minua tässä kuitenkin kaikkein eniten jurppii, on työntekijöiden epäasiallinen ja epäkunnioittava käyttäytyminen asiakkaita kohtaan. Tuskin monikaan menee sosiaalitoimistoon kovin mielellään, mutta jos sinne vielä täytyy mennä almuja anelemaan ja vielä saa alentavaa kohtelua osakseen? Lähes kuka tahansa voi tipahtaa kärryiltä, jos moni asia yhtä aikaa romahtaa alta.

Eikä tämä viallinen käyttäytyminen ole vain sosiaalitoimiston ongelma.

sosiaalitoimisto
Hyvin sanottu!!

Vuosia sitten olin töissä naistensairaalan poliklinikalla, jossa myös raskaudenkeskeytystä haluavat naiset olivat asiakkaina. Niinä aikoina sairaanhoitajan vastaanottoa ei vielä oltu organisoitu asiakaskeskeisesti, vaan asiakkaat pyrähtivät ilman vastaanotto-aikaa keskelle vilkasta toimistoamme häiritsemään päivän askareita. Siinä sai olla onnea mukana, että raskaudenkeskeytysasiassa nainen tai pariskunta ei törmännyt näihin muutamiin hoitajiin, joilta puuttui muun muassa empatiakyky, ammatillisuus ja tilannetaju. ”No ettekö syönyt pillereitä?” ”Miksi ette? ”Olisi pitänyt miettiä etukäteen.” Siinä oli niin helppo syyllistää ja näyttää mahtiaan.

Tietenkin otin asian usein puheeksi, myös esinaiseni kanssa. Reaktio ei ollut sen kummempi kuin ”Pajon melua tyhjästä”-kommentti. Tätä jatkui, kunnes en enää itse kestänyt, vaan vaihdoin muutamaksi vuodeksi työpaikkaa.

Keskustelimme kahvihuoneessa siitä, miten kamalia virkailijoita kaupungin virastoissa on. Tai myyjät kaupoissa. Tai ratikkakuskit. Tai muut ihmiset julkisissa kulkuvälineissä.

Olisi tehnyt mieli laittaa peili joka ikisen mimmin eteen (työkaverit nyt sattuivat olemaan naisia). Look at yourself! Juuri ne hoitajat, jotka valittivat muista kaikkein eniten, olivat niitä, jotka kohtelivat omia asiakkaitaan epäkunnioittavasti.

En todellakaan väitä, että olisin itse aina niin kontrolloitu ja että ehkä syyttäkin ärhentelen jonkun viranomaisen vuoksi. Mutta yritin ottaa tuosta kahvipaussikeskustelusta onkeeni ja pitää oman peilin aina taskussa enkä päästää sammakoita suustani aivan kontrolloimatta.

Kävin hakemassa Zürichin kaupungintalolta virallisia papereita. Jokainen, johon tuolla käynnillä törmäsin, vahtimestarista virkailijoihin olivat poikkeuksetta NIIN ystävällisiä, hymyileviä ja auttavaisia. Suljettuani kaupungintalon oven, huomasin, kuinka hyvää se teki asiakkaalle, minulle.

Entä jos olisin joutunut käymään sosiaalitoimiston juttusilla? Silloin toivoisin, että vastassa olisi työnsä osaava, inhimillinen ja empaattinen virkailija. Heitä kuitenkin on varmasti enemmistö.

No niin, nyt sain päästettyä kaasut ulos. Ja ei muuta kun raikkaaseen ilmaan!

Terveisin

Mummo

 

 

Mainokset

Kaa(m)oksen viime metreillä

Avasin silmäni ja valon määrästä päättelin, että on aamu. Tai siis tarkemmin sanottuna arvuuttelin aamupäivää. Katsoin kelloa: puoli yksitoista. Olin nukkunut kellon ympäri. Ulkona sateli hiljalleen lunta ja taivas oli pilvien peitossa, oli hiljaista ja hämärää.

300 kilometriä napapiiriltä pohjoiseen. Täällä on kaamos. Aurinko ei nouse horisontin yläpuolelle. Jos on pilvistä, tulee ilta ennenkuin aamusta on selvitty. Ja tästä näytti tulevan juuri sellainen päivä.

Olin selvinnyt viikon kestäneestä rumbasta. Viikko vieraita. Viikko täynnä ohjelmaa ja sosiaalista kanssakäymistä. Aamulla ajoissa ylös, jotta valoisassa ehtii ulos. Hiihtämistä, lumikenkäilyä, pulkkailua, lumitöitä, moottorikelkkailua, puidenhakkuuta, lenkkeilyä. Ennen täyspimeän tuloa saunomista ja avantohyppelyä. Siinä välissä välipalaa, lounasta ja lopulta iltapalaa. Tämä kaikki kahdeksan ihmisen yhteisössä. Hiljaisen hetken sai hiihdellessä järven jäällä yksikseen.

1.3.2019pirminhiihtää
Täällä ei ole muita.

 

Ja silti. Nautin yhdessä tekemisestä, keskusteluista, musisoinnista, huoneet täyttävästä naurusta ja puheensorinasta kuten myös yhteisistä ruokapöydän äärellä vietetyistä hetkistä ja tupakkatauoista pakkasen puremalla terassilla.

Nyt oli kuitenkin veto pois. Kaaos odottakoon selvittämistä. Sään puolesta tuntui olevan paras päivä pattereiden uudelleenlataamiseen. Askel kerrallaan. Hitaasti…

Minulla oli ohjelmassa hieronta. Olin säästänyt kuumakivihieronnan talven varalle ja juuri nyt se sopi olotilaani mainiosti.

Kävin Anittan hierontapisteessä, Samettassa, vajaan kahden tunnin käsittelyssä. Hieronta oli iltapäivällä. Kun astuin ulos vastaanotolta, oli jo pimeää. Olin selvinnyt tästä päivästä aamusta suoraan iltaan. Ainakin siltä se tuntui.

1.4.2019SamettaLogo.jpg

Lapissa ajan merkitys saa uuden sisällön. Varsinkin lomalaisen aika. Keskitalvella kaikki tarpeellinen täytyy saada kaikki mahtumaan lyhyeen aikahaitariin. Jossakin vaiheessa loma on pidetty ja rauhoittuminen on jäänyt puolitiehen.

Moni sanoo rauhoittuvansa kaamoksen aikaan. Minä en ole vielä niin pitkällä. Minulle juuri tämä rauhoittumisen aika tuntuu olevan  kaikkein kiireisin aika. Aamulla ei saa nukkua liian pitkään, koska silloin ei ehdi valoisalla ulos. Eli viimeistään ennen kymmentä aamiaiselle, jotta ehtii pariksi tunniksi ulkoilemaan. Ja jos haluaa saunaan ja avantoon ennen pimeän tuloa, niin kyllähän siinä saa kiirettä pitää. Saunaan ei voi mennä aivan tyhjällä vatsalla, joten jossakin monojen ja saunan kiukaan välissä täytyy kipaista jääkaapilla. Ja jos on vieraita, tämä lyhyt kaava ei tahdo toimia. Mutta toisaalta, silmähän tottuu nopeasti pimeään ja polun avannolle voi valaista petroolilampuilla tai kynttilöillä. Mökkiin kipuaminen taittuu otsalampun valokeilassa, joten ”where is the problem?”

1.5.2019kynttilälumessa
Kynttilän valoa lumen keskellä

Olen valon lapsi. Siinä se on. Tuskin maltan odottaa auringon nousua horisontin yläpuolelle. Kun aurinko vihdoin viikkojen jälkeen näyttäytyy, lähdetään kevättä kohti. Vääjäämättömästi. Ja se hetki on pian käsillä.

aamutaivas2019
Aurinko ei vielä nouse. Mutta pian!

 

Pilkkimiseen oli liian kylmä ja verkotkin on vielä laittamatta jään alle. Pyykit odottavat pesua ja huusholli siivousta. Tähän hässäkkään WLANin huono yhteys kiristää hermoja, joten sähköpostit saavat jäädä odottamaan tulevaisuutta ja parempia yhteyksiä.

Jotta selviän tästä kaamoksesta, tämä tyttö ottaa lasin punaviiniä ja nostaa käpälät kohti kattoa.

Et sillee!

Mummo

 

 

Helsinkiin!!

Olin odottanut kauan tuota viikonloppua. Vaikka en enää muuten ihan ekologisista syistä harrastakaan viikonloppulentoja, niin Helsinkiin oli päästävä. Käyn Suomessa, tarkemmin sanottuna Lapissa, muutaman pidemmän jakson vuodessa ja silloin Helsinki jää vain muutaman tunnin lentokenttä-oleskeluksi.

Olin toivonut syntymäpäivälahjaksi kulttuurilahjaa Helsingissä ja sain myös toivoa pidennetyn viikonlopun sisältöä. Syntymäpäivälahja oli yhteinen miehelleni Petelle ja minulle. Tarjonta Helsingissä, kuten monissa pääkaupungeissa on loputon, joten täytyi valita.

Valitsimme ajankohdaksi marras-/joulukuun vaihteen. Oikein miellyttävä, jollei paras ajankohta lomailla Pohjolassa….? Hmm. Olin joskus aikanaan päättänyt, etten mene enää koskaan vapaaehtoisesti tuona vuodenaikana kotimaahani. Kotimaani on silloin pimeä, tuulinen, sateinen ja lumen tulosta riippuen joskus myös loskainen. Nyt ajankohta kuitenkin sopi kalenteriin parhaiten. Ja sitä paitsi ohjelmassa oli sisäohjelmaa.

Kun nyt kerran suunnittelimme matkaamme Helsinkiin ehkä kaikkein huonoinpana vuodenaikana, päätimme satsata hotelliin. Kun aikaa on niukasti, en halua käyttää sitä pitkiin välimatkoihin yöpaikasta keskustaan, vaan olla mahdollisimman keskellä tapahtumia. Valitsimme keskustasta, aivan Kauppatorin ja Kauppahallin kulmilta hotelli Haven’in ja hotellista huoneen merinäköalalla. Luksusta? No, kyllä tällä kertaa oli, mutta se myös kannatti. Huone oli tilava ja meri näköpiirissä. Siihen päälle ystävällinen henkilökunta ja maukas aamiainen vanhassa Sundmanin talossa, niin mikäs turistin on ollessa.

Aamunäköala Haven
Aurinkoinen näkymä hotellimme ikkunasta joulukuisena aamuna.
Hotel_Haven_Guestroom_Grand_Deluxe_Harbour_Seaview+_001jpg
Tilava huoneemme. Kuva hotelli Havenin

Perjantaina aloitimme ohjelmamme uudesta museosta, Amos Rex’istä.

”Amos Rex avaa ovensa yleisölle kaksi ja puoli vuotta kestäneen ja 50 miljoonaa euroa maksaneen rakennustyön jälkeen torstaina 30.8. klo 11. Amos Rexin avajaisnäyttelystä vastaa tokiolainen taiteiljakollektiivi teamLab, joka täyttää museon näyttelytilat digitaalisella taiteellaan. Amos Rex koostuu arkkitehtitoimisto JKMM:n suunnittelemista uusista maanalaisista näyttelytiloista, vanhaan loistoonsa entisöidystä Lasipalatsista elokuvateattereineen sekä näyttelytilojen kattona kumpuilevasta Lasipalatsin tapahtuma-aukiosta.” Tämä Amos Rexin nettisivulta.

Amos ulkoa
Amos Rexin katto. Tässä oli ennen linja-autoasema.
Amos raput alas
Raput alas näyttelytiloihin
Amos installaatio
Huoneen täyttävä installaatio.

Valitettavasti video ei tässä toimi, mutta kannattaa käydä katsomassa paikan päällä.

Näyttelyn jälkeen menimme kolmistaan hierontaan. Siis mieheni sai meridiaanihieronnan ja minä ja rakas serkkutyttöni (saan kai tytötellä yli 60 vuotiasta serkkuani??) olimme varanneet vyöhyketerapiaa.

Hierontapaikka.jpg
Kiinalaista vyöhyketerapiaa tiedossa
Jalkahieronta
Jalat eivät vielä tässä vaiheessa tiedä, mitä on tulossa

Ruksasimme molemmat rentoutustoiveen esitietolomakkeeseen ja muutenkin kaikki tarvittavat tiedot. Kun kiinalaiset mieshierojat tulivat ja aloittivat työnsä, he tuskin vilkaisivat papereitamme saati sitten noteerasivat toiveemme. Hieronta, siis vyöhyketerapia, oli melkoinen runnaus ja olimme molemmat helpottuneita, kun ”terapia” oli ohi. Vyöhyketerapian kanssa sillä ei kyllä ollut mitään tekemistä. Sen verran rentouduin, etten nukkunut lainkaan seuraavana yönä. Hmm…

Hieronnan jälkeen menimme hotellihuoneeseen aperitiiville  ja samalla ihailimme näkymää ikkunasta.

Iltakuva hotelli Havenin huoneesta
Iltatunnelmaa hotellihuoneen ikkunasta

Ja koska nyt oli pikkujouluaika, oli vaikea saada pöytää ravintolasta.  Saimme kuitenkin viimeisen vapaan pöydän venäläisravintola Bellevuesta. Bellevue on vanhin, yhtämittaisesti venäjän ulkopuolella toimiva venäläinen ravintola, kuulemma. No, vietimme rattoisan ja makoisan illan venäläisittäin. Ensi kerralla taas Zakuskapöytä, jota tarjoillaan lauantai-iltapäivisin. Voin ehdottomasti suositella!

Bellevue2
Venäläistä tunnelmaa ravintola Bellevuessa
Bellevue pöytäseurue
Iloinen pöytäseurue

Lauantaina pikku shoppailun jälkeen lähdimme Kansallisteatterin Willensaunaan iltapäivänäytökseen. Olimme valinneet Vesa Vierikon ohjaaman ”Gabriel” tragikomedian, joka perustuu Mika Waltarin kirjoittamaan  näytelmään ”Gabriel, tule takaisin”. Ah, rakastan näitä vanhoja näytelmiä! Olo oli kuitenkin hieman kuin eläkeläisnäytöksessä. Oh, boy… Siis syy, miksi valitsimme juuri tämän näytelmän, oli se, että mieheni suomea ei vielä täysin hallitsevana pystyisi myös seuraamaan näytelmän juonta ja samalla ymmärtäisi, mitä näyttämöllä puhutaan. No, ehkä seuraavalla kerralla jotain hieman abstraktimpaa?

Kansallisteatteri
Suomen Kansallisteatteri
Bühne Gabriel
Istuttiin melkein näyttämöllä

Teatterin jälkeen söimme illallista ravintola Shelterissä Kanavakadulla. Ruoka oli maittavaa ja talon leipä todella hyvää!

Ravintola Shelter
Äkkiä sisään palelemasta!

Vatsat pyöreinä lähdimme iltahämärässä kävelylle rantaa kohden. Rannalla, aivan kauppatorin kyljessä on uimala ”Allas – sea pool ”. Uimalassa on kaksi ulkoallasta, lämminvesi- ,+27 C° ja merivesiallas, +3 C°. Olimme itse kääriytyneet lämpöisiin talvivaatteisiin ja katselimme matkan päästä nakuja ja uimapukuisia uimareita, joilla monella oli pipo päässä. Huokailin että ”hulluja nää suomalaiset”, joka tietenkin tarkoittaa, että tämä ”hulluus” on suurenmoista! Minusta on hienoa, että tämän tyyliset ideat menevät läpi. Siihen tarvitaan luovuutta ja pientä hulluutta sekä tekijöiltä että päättäjiltä.   Vielä jäi näkemättä Sauna-ravintola-kompleksi ”Löyly”. Se seuraavaan kertaan.

Allas1
Näkymä Altaan kattostasanteelta
Allas2
Näkymä Altaalta toiseen suuntaan. Taustalla Helsingin tuomiokirkko.
Uspenski
Uspenskin katedraali eri rakennustyylien keskellä. Kuva Altaan kattoterassilta.

Lopulta pelastuimme kylmästä viimasta hotelliimme, tarkemmin sanottuna hotellimme baariin.

Oli ihan pakko vielä ottaa yksi drinkki.

Drinkit
En muista, mitä nämä olivat nimeltään, mutta hyvältä maistuivat molemmat.

 

Aamulla hyvin nukutun yön jälkeen tapasimme aamiaisella kaksi serkkuani puolisoineen. Vielä pieni pyörähdys Joulutorilla Senaatintorilla, viimeiset shoppaukset ja sitten taas kohti kotia.

Hotel_Haven_Restaurant_Haven_breakfast_family_001
Aamiainen hotellissa. Kuva hotelli Havenin.
Torilla
Emme kuitenkaan tällä kertaa menneet saunaan.

Kuka muu nyt rakentaa saunan joulutorille kuin suomalainen?

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin tunnistan juureni. Olen aina ollut ylpeä suomalaisuudestani. Mutta tuskin olisin suomalaisuutta edes sen enempää pohtinut, jos olisin aina elänyt Suomessa. Nyt se ”ylpeys” on vaihtunut raukeaan onnellisuuteen. Onnellisuuteen kahden kulttuurin tuomasta rikkaudesta ja siitä suomalaisesta luovasta hulluudesta, jonka imin äidinmaidosta.

Ja nyt menen omaan saunaan. Katselen sitten väliajalla, en merta vaan…. naapurin puutarhaa.

Terveisin

Mummo

 

 

 

 

 

 

 

#Female pleasure

Oletko jo nähnyt elokuvan #Female pleasure? Kävin itse eräänä viikonloppuna katsomassa. Se on elokuva, joka jokaisen pitäisi nähdä.

#Female Pleasure

Elokuva on sveitsiläisen ohjaajan, Barbara Millerin, dokumentti viidestä naisesta, viidestä eri kulttuurista ja yhdestä, kaikkia naisia yhdistävästä tarinasta.

Filmissä naiset kertovat oman tarinansa. On sitten kysymys ortodoksijuutalaisen amerikkalaisen, Deborahin, somalilaisen Leylan, japanilaisen Rokudenashikon, intialaisen Vithikan tai saksalaisen entisen nunnan Doriksen tarinoista, kaikille tarinoille on yhteistä se, että nämä naiset taistelevat jokainen omalla sarallaan seksuaalista, uskonnollista ja rakenteellista alistamista vastaan.

Miksi naisella ei ole samaa arvoa kuin miehellä? Miksi naisten, ja vielä lasten!, sukupuolielimet saadaan vielä nykyaikana silpoa? Miksi naisten sukupuolielimet ovat yhä tabu, myös monille naisille itselleen? Miksi seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi joutunut nainen syyllistetään ja vaiennetaan? (Tässä surullisessa ja valitettavassa asiassa nykyhteiskunta on kylläkin tasa-arvoinen ja alistaminen koskee kaikkia sukupuolia.)

Vaikka tarinat ovat värisyttäviä, itkettäviä ja uskomattomia, niiden sanoma on kuitenkin positiivinen: miten rohkeudella, voimalla ja elämänilolla voidaan muuttaa rakenteita. Ja tähän muutokseen tarvitaan myös miehiä. Niin miksei tarvittaisi, kun sieltä suunaltahan se naisten alistaminen ja esineellistäminen lähinnä tuleekin? Usein. Ja ainakin välillisesti.

Ei, en minä miehiä yleisesti halua syyllistää. Mutta se on ”firman” johto, jonka täytyy muuttua. Jos ei johto muutu, vaikea sitä on odottaa ”alaisiltakaan”

Niin, niin. Eiväthän kaikki miehet kuulu tähän alistavaan kategoriaan. Eivät tietenkään. Mutta moni asia on niin rakenteellista ja sisäistettyä, ettei sitä ensi katsomalta edes huomaa.

Kun katsoin #Female pleasurea, olin hyvin vaikuttunut rohkeista naisista, jotka haluavat muuttaa maailmaa paremmaksi ja väkivallattomaksi paikaksi elää. Senkin uhalla, että heitä on uhkailtu, vainottu ja halvennettu julkisesti. Tuollaiset naiset tarvitsevat meidän kaikkien tuen. Piste.

Jostakin on aloitettava. Jos vaikka tuon elokuvan katsomisella?

Linkki englanninkieliseen esitteeseen

Poistin puolet tekstistäni. Siitä syystä, että aihe, naisten ja lasten hyväksytty alistaminen ja hyväksikäyttö saa minut niin vihaiseksi ja sitten tekstikin on sen mukaista. Ja sitä en halua. Eli piste.

Mummo

 

 

 

 

Lehmä sarvilla vai ilman?

Kuinka monella meistä on mahdollisuus osallistua säännöllisesti kansanäänestyksiin? No, Sveitsissä kysytään kansalaisten mielipidettä moneen asiaan. Periaatteessa jokainen Sveitsin kansalainen voi myös itse käynnistää aloitteen.  Nyt meille on tulossa äänestys aiheesta ”Sarvilehmä-aloite”. Siitä pääsemme äänestämään ensi sunnuntaina.

Ihanaa, saan äänestää asiasta, joka ei ole niin monimutkainen kuin moni muu äänestyskirjasessa oleva aloite! Ilman muuta lehmälle kuuluvat sarvet. Vai?

Vietin lapsena kaikki kesät Martta-tätini maatilalla. No olihan siellä Onni-setäkin, mutta Martta taisi olla perheen pomo. Heillä oli muutamia lehmiä, joita joskus yritin lypsää ja jotka kuuntelivat kun lauloin heille navetassa. Oh, what an audience! Yksi lehmistä oli nimeltään Sorja ja Sorjalla oli sarvet.

En muista koskaan pelänneeni sarvekasta lehmää enkä silloin myöskään miettinyt lehmien välistä kommunikointia sen enempää. Mutta nyt mietin.

Jos minulta kerran kysytään, niin kaikki lehmät saavat pitää sarvensa! Ja sitten: tietenkään sekään aloite ei ollut niin yksinkertainen, kun alussa olin ajatellut.

Vasemmalta oikealle: Muikku, Sorja, Martta-täti ja Mansikki

 

Mihin lehmä tarvitsee sarvia?

Osa lehmistä syntyy sarvettomina. Sarvettomuus on geneettinen ominaisuus, eli joko lehmällä on sarvet tai ei ole. Ja kun ihminen laittaa lusikkansa soppaan, niin tietenkin lehmistä voidaan jalostamalla tehdä sarvettomia. Ja kun yhden rodun kaikki lehmät ovat sitten sarvettomia, ei niitä sarvia enää sille rodulle saada.

Lehmät kommunikoivat sarviensa avulla. Lehmillä on niin sanottu yksilöetäisyys, joka tarkoittaa etäisyyttä, jonka eläin haluaa pitää toiseen eläimeen. Martta-tädin laitumilla lehmät saivat pitää tuon ideaalin yksilöetäisyyden, jonka on havaittu olevan noin 10-12 metriä. Samoin lehmien välisessä hierarkiassa sarvilla on merkittävä osuus. Sarvilla saattaa olla myös tehtävänsä lehmien ruuansulatuksessa, samoin energeettisessä mielessä.

Sarvien poistosta

Sarvet poistetaan vasikoilta, ”nupoutetaan”, niiden ollessa muutaman viikon ikäisiä. Suomessa sarvien poisto ilman puudutusta on ainakin toistaiseksi sallittu. Uusi eläinsuojelulaki, joka Suomessa tullee voimaan vuonna 2020 kaiketi poistaisi tämän puutteen. Sveitsissä anestesian käyttö on jo nyt pakollista.

Nyt kun tuota sarvi-asiaa on ryhdytty tutkimaan, ovat tutkijat havainneet vasikoiden kärsivän kivuista ja stressistä kauan sarvien poiston jälkeen. Tässähän sitä olisi syytä ihan tarpeeksi kieltää moinen homma! 

Minusta kysymys pitäisikin olla ”Miksi lehmällä ei olisi sarvia, kun ne kerran lajityypillisesti näyttävät sille kuuluvan?”

Mutta, mutta.. Nyt nyt olikin kysymys äänestyksestä. Kaikki tämä taustatietojen hankkiminen on ollut todella mielenkiintoista. En ollut ennen tiennyt lehmien sosiaalisesta käyttäytymisesetä  tai ruuansulatuksesta juuri mitään, en sarvien tärkeydestä enkä eri nautalajeista. Samoin se tieto, että lehmä röyhtäisee 1-2 kertaa minuutissa, oli minulle uutta ja niin sympaattista!

Tulevassa äänestyksessä onkin vain ja ainoastaan kysymys jaettavista tukirahoista. Sarvilehmä-aloitteessa äänestetään siitä, saavatko sarvellisten lehmien ja vuohien pitäjät tulevaisuudessa tukirahoja. Ja jos tukirahoja tulisi, kasvaisi myös sarvellisen karjan määrä. Jos sarvellisen karjan määrä kasvaa, täytyisi laitumien myös kasvaa, koska sarvelliset lehmät tarvitsevat enemmäm tilaa.  Mutta koska tilaa on rajoitetusti, saattaa olla, että lehmät sidotaan taas pilttuuseen kiinni, mikä taas ei ole se, mitä halutaan.

Eli tässä on se dilemma. Mitä enemmän rupeaa etsimään taustatietoa, sitä vaikeammaksi päätöksenteko tulee. Ja jos et yhtään paneudu asiaan, voit loppujen lopuksi antaa äänesi juuri vastakohtaiselle lopputulokselle.

Kansanäänestyksissä olevat aloitteet ovat usein sen verran monimutkaisia ja kytkettyjä muihin asioihin, että moni ei niihin juuri jaksa perehtyä ja äänestää tunteella. Ja usein se tunne perustuu mainostajien manipuloivaan tekstiin ja kuvaan.

Pari viikkoa sitten tiesin, miten äänestäisin. Nyt en enää tiedä.

Kun vielä tietäisitte, mistä muista asioista me nyt ja yleensä äänestämme….Ja luulin, että tämä asia on helpoimmasta päästä.

Mutta silti, olen onnellinen, että minulla on mahdollisuus saattaa mielipiteeni julki ja että minulta edes kysytään. Entä sinä?

Terveisin

Mummo, tunteiden ristiaallokossa