Second opinion

Minullahan on pitkä kokemus sairaalatyöskentelystä. Arvostan toki suurta tarjontaa ja osaavia ihmisiä, mutta en kuitenkaan aliarvioi sairaaloissa piileviä monia vaaroja. Ja niitähän on. No, halusin kuulla toisen mielipiteen. Konsultoin tohtori Googlea

 

Tohtori Guugel

Ennen kuin vetäydyn Lapin metsien rauhaan, minun täytyy vielä kertoa seuraava tarina:

En ole luulosairas. Mutta jos jossakin kohtaa kolottaa, niin ajattelen aina kaikkein pahinta. Eihän sitä koskaan tiedä. Raajat muodostavat poikkeuksen. Ne sijaitsevat melko kaukana sisäelimistä ja jos näissä ulokkeissa sitten on jotain vialla, ei se minua niin kamalasti heilauta.

Vasemman käden keskisormi. Siihen meni aikamoinen tovi, ennen kuin edes huomasin, että jotain kummallistahan tuossa on. Eihän se yhdessä yössä tullut. Pieni, nestellä täyttynyt rakkula. Suunnilleen vuoden verran katselin tuota kosmeettista haittaa, kunnes aloin toimia. Tohtoroin sitä ensin itse, mutta menin sitten kuitenkin jossakin vaiheessa omalle lääkärilleni, joka lähetti minut käsikirurgin vastaanotolle. En nyt mene tässä enempää yksityiskohtiin, mutta loppujen lopuksi löysin itseni leikkauslistalta.

Minullahan on pitkä kokemus sairaalatyöskentelystä. Arvostan toki suurta tarjontaa ja osaavia ihmisiä, mutta en kuitenkaan aliarvio sairaaloissa piileviä monia vaaroja. Ja niitähän on.

No, halusin kuulla toisen mielipiteen. Konsultoin tohtori Googlea. Olin saanut röntgeninstituutista röntenkuvan mukaani ja halusin nyt tietää, mitä mieltä tohtori Google olisi kuvastani. Kiinnitin siis kuvan asiallisesti tietokoneen monitoriin ja vertasin sitä tohtori Googlen tuloksiin. Ja kuinka ollakkaan, löysin varsinaisen röntgenkuva-arkiston! Olin vaikuttunut. Vertasin omaa kuvaani monitorissa näkyvään kuvaan. Sain vahvistuksen epäilykseeni.

Peruin leikkauksen. Varmuuden vuoksi menin kolotusten erikoisalueen lempilääkärilleni, reumalääkärille.  Minun iässäni reumalääkäri on yksi tärkeimmistä elämän seuralaisista ja apu moneen pikku pakotukseen. Ja mitä tuo lääkärikulta sanoikaan ? « Ei ole mitään syytä leikata»

Rakkulahyväkäs on vielä paikallaan, mutta sen sijaan sormeni on vielä kokonainen enkä kärsi leikkauskomplikaatioista.

Tämän kokemuksen jälkeen olen yhä vakuuttuneempi siitä, että kannattaa hakea toinen mielipide, varsinkin, jos on kyse leikkauksesta. Ja jos vielä epäröi, voi kokeilla psykologi Gerd Gigerenzerin neuvoa: Heitä kolikko ilmaan. Sillä aikaa kun kolikko on ilmassa, teet intuitiivisesti oikean päätöksen.

Schwedentropfen
40 vuotta vanhaa yrttilääkettä

Rakkain terveisin yrttihoidoista nauttiva

Mummo

Jalkapallokuume

Jos kerran Miss Universum antaa isälleni palkinnon, niin täytyyhän isäni jalkapallojoukkueen olla maailman huippua.

Ollaanko sitä nyt jalkapallokuumeessa? Ja ketä pitäisi kannustaa? No, kai omiaan. Minä kannustan tällä kertaa Suomea. Viime jääkiekon MM-kisoissa Sveitsi-Suomi-ottelussa olin, täytyy tunnustaa, Sveitsin puolella.. Tiedän, tätä ei saisi suomalaisena tunnustaa. Sainkin kyllä kuulla siitä. Voi anteeksi vielä kerran! (Sain tuon anteeksipyytämisen viruksen Tulomaastani ja nyt se on tulee jo kuin selkäytimestä, olen pahoillani). Heh.

No, nyt siis kannustan Suomen joukkuetta.

Ei tarvitse avata koko televisiota. Suomi ei ole näissä kesteissä mukana. Kyllä minua nyt harmittaa, nyt kun kerrankin olisin todella halunnut parantaa tapani. Harmillista, harmillista.

Minusta suomalaiset ovat aina olleet todella maailmanluokan jalkapallisteja. Näin ainakin luulin ihan viime aikoihin saakka. Kunnes tajusin, ettei näin ollutkaan. Olin sotkenut jalkapallon ja jääkiekon. Minä, jonka isä oli jalkapalloilija. Tämä sotku taisi juontaa juurensa yhdestä valokuvasta.

Armi ja isä
Miss Universum Armi Kuusela ja isäni Kaarlo Kalavainen 1952. Wau!

Jos kerran Miss Universum antaa isälleni palkinnon, kuvassa taitaa kylläkin olla suklaarasia, niin täytyyhän isäni jalkapallojoukkueen olla maailman huippua. Pitkään luulin, että joukkue, KTP, oli voittanut maailman- tai ainakin Euroopan mestaruuden. No, olivathan he sinä vuonna, 1952, Suomen mestareita. Melkein sama. Ainakin pikkutytölle.

Niin on aika mennyt eteenpäin. Tytöstä kasvoi nainen ja pallot jäivät lapsuuteen. Mutta jotakin jäi mielen perukoihin. Jonkinlainen rakkaus joukkuepeleihin. On sama, minkä kokoinen pallo on, sen perässä juoksevat tai luistelevat pelaajat saavat minut joskus aivan hurmostilaan. Jääkiekkoa seuratessa mieheni vain joskus joutuu huomauttamaan, ettei se ole pallo, jota sinne maaliin yritetään väsätä. Hm. Ei kai sitä kukaan voi koko sanastoa tietää ? Pääasia on, että kannustaa ja elää pelissä mukana. Minusta.

Ollaan tuosta mukaansa tempaavasta kollektiivisesta hurmoksesta mitä mieltä tahansa, niin onhan se suhdeteknisesti ja terveysriskit huomioonottaen riskaabelia hommaa. En halua, että mieheni saa  jännittävän pelin aikana sydäninfarktin tai että hänet tavoittaa vain akselilta TV-jääkaappi. Onneksi nuo riskit koskevat vain miehiä. Heh.

Mutta no risk no fun.

Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että pystyäksemme nauttimaan itse asiasta, eli peleistä, ilman korruptio- ja ihmisoikeuskysymyksiä, puhumattakaan eläinsuojelu- ja kasviruokavaliokiistoista, pidettäisiin kaikki tulevat kisat joko lähtömaassani A tai tulomaassani B.

Tähän kyllä täytyy nyt todeta, että tulomaassani ei saada aikaan kovinkaan kummoista hurmosta. Perinnöllisyystieteestä kiinnostuneena olen todennut, että jos minulla on mutaatio kotirouvageenissä, niin tulomaassani se on hurmosgeenissä. Se siitä ja tästä toisen kerran.

No, nyt Juhannuksesta selvinneenä, otan rennosti ja katson oikealla asenteella jännittävän pelin Belgia-Tunisia.

 

Terveisin paitsiosta,

Mummo