Hyvästi mahamakkara, tervetuloa vyötärö!

Olen matkalla muottiin, jonka saavuttamisesta olin jo ehtinyt luopua.

Kas, näin se alkoi:

Olen melkoinen sohvaperuna, vaikka sitä ei moni usko. Muuten saan paljon aikaan, olen kekseliäs, luova ja monessa mukana. Mutta. Yksi suuri mutta on ollut seuralaisenani jo useita vuosia ja nyt saavutin sen kipupisteen, että oli pakko alkaa tehdä jotakin.

Mitä vanhemmaksi tulee, sen vaikeampi on päästä saavutetuista kiloista eroon. Eikä vain kiloista, vaan makkaroista, jotka kertyvät aina väärään paikkaan. Tätä asiaa olemme pohtineet ystävättärien kanssa ja kaikilla tuntuu olevan sama ongelma.

Tässä yhteydessä minun täytyy painottaa, että tiedän maailmassa olevan paljon tärkeämpiä ja ajankohtaisempia ongelmia, mutta joskus on helpottavaa unohtaa ainakin hetkeksi koko maailman ongelmat ja keskittyä hetkeksi omaan napaan. Ihan konkreettisesti.

Siis. Ystävättäreni Lissu (jolla myös on vastaava makkara-ongelma) kertoi aloittaneensa harjoittelun hula-hula-renkaalla. Muistelin itsekin kokeilleeni sitä joskus nuorena, mutta silloin kokeiltiin niin paljon muutakin. Kärsimättömyyteni on yksi heikoista puolistani ja jos en saa tarvitsemaani välinettä heti, asia usein unohtuu. No, Lissu vain valitti, että muutaman pyörähdyksen jälkeen rengas aina putoaa. Siinähän on tietysti se hyvä puoli, että liikuntaa tulee huomaamatta, kun joutuu kyyristymään nostaakseen renkaan uudestaan lanteille. Kyykistellä voi minusta kyllä muutenkin.

Samoihin aikoihin luin suomalaisesta tutkimuksesta, jossa kerrottiin hula-hula-renkaan käytön terveydellisistä vaikutuksista. Ja nyt löytyi uusi termikin= hulailu.

Helsingin yliopiston sisätautiopin professori Hannele Yki-Järvinen rupesi tutkimaan hulailun vaikutuksia vyötärörasvan pienentämisessä.

Yki-Järvisen vetämään tutkimukseen osallistui yli 50 keskivartalolihavaa naista ja miestä, joiden painoindeksi oli keskimäärin 28. Heidät laitettiin ensin kuudeksi viikoksi pyörittämään 1,5 kilon painoista hulavannetta tai kävelemään 10 000 askelta päivässä. Tuloksena päivittäisellä 13 minuutin pyörityksellä vyötärönympäryksestä lähti keskimäärin kolme senttimetriä. Suurin vyötärönkaventuminen oli kahdeksan senttimetriä kuudessa viikossa! Hulailijoilla vyötärönympärys pieneni merkittävästi kävelyyn verrattuna. Tämän kyllä tiedän itsekin. Vaikka kuinka olen tehnyt päivittäisiä kävelylenkkejä (siis joskus innostuttuani), ei vyötärölleni ole tapahtunut yhtään mitään.

Nyt kärsimättömyyteni ja kekseliäisyyteni tulivat apuun. Miksi tarvitsisin hula-rengasta, kun hulailla voi ilman rengastakin? Niinpä aloitin hulailun ilman rengasta.

Netistä löytyy monenlaista viedeota aiheesta. Jos ei ole aikaisemmin hulaillut tai vain kaipaa ohjeita ja ”ryhmää”, niin silloin kannattaa ainakin aloittaa video-ohjaajan ohjauksessa.

Aloitin 8 minuutilla, josta lisäsin 10 minuuttiin. Siitä siirryin noin kahden viikon kuluttua 15 minuuttiin päivässä. Eli nyt on vajaa neljä viikkoa takana ja vyötärö sen kun kapenee. H-mallisella kun ei muutenkaan ole vyötäröä, niin ihmettelen, mistä se nyt siihen on pöllähtänyt?

Hulailla voin missä ja milloin vain. Samalla voin katsoa katsomatta jääneitä televisio-ohjelmia, videoita tai kuunnella radiota. Eikä rengas tipu, sen voin vakuuttaa!

Hulapaikka
Hyvä paikka hulailuun. Ilman rengasta.

Hulailussa, kuten muissakin liikuntamuodoissa on omat vaaransa. Ainakin jos liioittelee. Mustelmia voi alussa ilaantua. Koreassa kuulemma joku nainen oli saanut sisäisen verenpurkauman vasemman puoleisen munuaisen ympärille. Oliko vanne liian painava vai oliko hulailuun käytetty aika liian pitkä (puolisen tuntia)?

Eli maltti on valttia tässäkin. 15 minuuttia tuntuu minusta erittäin hyvältä ajalta ja mustelmistakaan ei ole ollut vaivaa. Ei ole vaivaa, kun ei ole vannettakaan. Hah!

Hulazirkus1
Pystyn myös tämän tyyppiseen pyörittelyyn. Kuvassa kuitenkin Anton Monastyrsky sirkus Conellin esityksessä.

Laihduttaa minun ei tarvitse, mutta olen myös hieman muuttanut ruokailutottumuksiani ja näin painokin on lähtenyt laskuun. Mutta se on sitten oma juttunsa, siitä seuraavan kerran.

Terveisin pitkästä aikaa,

Mummo

 

 

 

Tankavaara? Sohvaperuna sunnittelee kesälomaa.

Otan mukavan asennon, ummistan silmäni ja siirryyn rennompiin lomamietteisiin. Miten saisin lomaltani mahdollisimman paljon irti mahdollisimman pienellä energiamäärällä? 

Talven selkä on taitettu ja kesä ja kesäloma pilkottavat horisontissa. Aika ruveta suunnittelemaan kesälomalle erilaisia aktiviteetteja. ….kuten mitä a) voisin b) haluaisin tehdä lomallani. Selaan matkailuesitettä ja samalla pakostakin mietiskelen erilaisia liikunnallisia vaihtoehtoja: Kumilauttaseikkailu? Hmm. Melonta? Hmm. Pyöräretki? Hmm. Pelkkä ajatuskin koskena pauhaavasta virrasta tai muutaman kilometrin pituinen pyöräily valtatiellä autojen viuhahtaessa ohi, saa hien nousemaan pintaan. Ei taida olla minun juttujani.

Otan mukavan asennon, ummistan silmäni ja siirryyn rennompiin lomamietteisiin. Miten saisin lomaltani mahdollisimman paljon irti mahdollisimman pienellä energiamäärällä?

”Kappaleen liikuttamiseen tarvittava energia
Jos kappaleen liikuttamiseen tarvitaan voima F ja kappaletta liikutetaan matka s, tarvittava energiamäärä W määritellään seuraavasti:
Voiko  käyttää tätä kaavaa?
Tämä energia voi mennä joko kappaleen kiihdyttämiseen tai kitkan ja muiden vastusvoimien voittamiseen, jolloin edellisessä tapauksessa se muuttuu kappaleen liike-energiaksi, jälkimmäisessä tapauksessa lämmöksi.” Hmm? Auttaako Wikipedia tähän hätään?

Siis mitä tekisin?

  • Nukun pitkään? Normaalisti pinnistelen seitsemään saakka, joten tuskin venyttelen sängyssä kesälläkään pidempään.
  • Miten olisi puhdistava paastoaminen? Viimeksi paastoaminen kesti tasan yhden päivän, mutta ehkä tänä vuonna? Ei ehkä kuitenkaan?
  • Aloittaisinko vihdoin viimein joogaamisen vai jatkaisinko aloittamiani Qi Gong-harjoituksia? Sisällä huonekalujen keskellä vai ulkona Suomen vilpoisessa kesäsäässä? Hm.
  • Luen enemmän. Yleensä uni tulee jo kirjan kolmannella sivulla. Ehkä tänä kesänä pääsen kerralla luvun loppuun?
  • Ehkä sittenkin ehtisin jatkaa aloittamani taulun maalaamista ennen syksyn tuloa? Saattaa kuitenkin olla parempi syksyn sateiden tullessa.

Joku muu saattaa hyvinkin kirjata ruumiillisia harjoituksia listaansa, mutta minulta se ei vain suju. Ei silti, saan kyllä askelmittariini täydet 3000 askelta, jos oikein pinnistelen, mutta kaikki siitä ylimenevät askeleet vaativat lisäenergiaa. Ja sen lisäenergian sijoitan aivan muihin askareisiin. Kuten mietiskelyyn. Tai tyhjäntoimitukseen. Ihanaa!

Suunto
En ole vielä päässyt pitkälle.

Postiluukusta putosi kirje. Ystävämme Kasper von Wuthenau Tankavaarasta antoi elonmerkin. Ja siitä sainkin ensimmäisen konkreettisen loma-ideani normaalin mökkipuuhastelun ja pelkän oleskelun ohelle.

Ehkä minun on turha mainita, että lomamme suuntautuu tietenkin jälleen kerran kohti pohjoista ja siellä kohti Lappia. Siellä vietämme pienessä kotopesässämme muutamia virkistäviä viikkoja puuhastellen kaikenlaista mukavaa. Alkukesästä keräilemme nykyään jo myrkkysieniin laskettuja korvasieniä, muiden sienien kerääminen jää odottamaan syksymmälle. Jokapäiväinen kalojen narraaminen on myös aivan MUST, jo ihan ruokateknisistä syistä. Loput päivästä kuluukin kaikenlaiseen pieneen toimintaan mökin ympäristössä ja mökkiä ympäröivässä metsässä.

Tänä kesänä olemme päättäneet lähteä tervehtimään Kasperia.

Kasper ja Pirmin
Kasper ja geologit

Kasper von Wuthenau toimii Sodankylän Tankavaarassa sijaitsevassa Kultamuseossa ja Kultakylässä ohjaamassa kullanhuuhdontaa, tehden opastuksia, suunnitellen ja valmistaen kultakoruja ja pitäen pientä mineraalien myyntikojua. Kaspar on alunperin saksalainen, mutta nyt jo suomea puhuva geologi, jonka kulta toi Tankavaaraan ensimmäisen kerran 80-luvun lopulla. Tutustuimme Kasperiin muutamia vuosia sitten geologisen opastuksen yhteydessä.

Kasper mainitsi kesän olevan suht rauhallista aikaa ja että turistit eivät oikein tahdo löytää Kultamuseolle. Ja tämähän on minusta todella ihmeellistä, koska paikka on todella näkemisen arvoinen. Siis koko museo ympäristöineen.

Kasperin kauppa
Kultamarketti

Tankavaaraan kannattaa mennä päivän retkelle. Ja kun kerran menee, niin voin suositella ennalta tilattavaa opastettua kierrosta Kultamuseossa. Pysyvässä näyttelyssä on valokuvia ja tietoa kullankaivuun historiasta sekä maailmalla että Suomessa. Erittäin mielenkiintoista! Mutta huomio, huomio: Tankavaarassa on Kultakylä ja sen läheisyydessä on Kultamuseo eli ne eivät ole aivan samassa paikassa ja jompi kumpi paikoista saattaa jäädä näkemättä, jos ei ole tarkkana. Samoin alueella on Metsähallituksen luontokeskus, joka nyt on siirtynyt paikalliselle matkailuyrittäjälle. Nyt vain voi toivoa, että tämä kompleksi Kultamuseo, Kultakylä ja luontokeskus puhaltavat yhteen hiileen, jotta matkailijat pääsevät tutustumaan jokaiseen kohteeseen.

Kullanhuuhdonnassa on lomaaktiviteettia yllin kyllin. Laitat saappat jalkaan, tartut vaskooliin ja istahdat huuhtomaan kultaa. Kaiken kullan, minkä löydät, saat pitää. Ja kultaa voi todellakin löytää. Olen itse käynyt muutaman kerran sekä Kultakylässä että Kultamuseossa, mutta koska paikka on todella ihastuttava, on Tankavaara aina vähintään päiväretken arvoinen.

Kullanhuuhdonta
Kulta jää painavana vaskoolin pohjalle
Kultakimpale
Löytämänsä kullan saa pitää. Heh…

Kultakylän yhteydessä toimii ravintola Wanha Waskoolimies, joka jo muutamia vuosia sitten oli mukava paikka käydä ruokailemassa. Vuodesta 2013 ravintola on uuden omistajan omistuksessa ja ruokalistaa on kaiketi muutettu lähiruuan suuntaan. Eli on aivan pakko mennä kokeilemaan.

Wanhan Waskoolimiehen ruokalista. Nam

Tankavaara sijaitsee E75-tien (4-tien) varressa, vajaa 100 km Sodankylästä pohjoiseen tai noin 60 km Ivalosta ja noin 30 km Saariselältä etelään.

Ja vielä: tänä vuonna kisakalenterissa on kolmet erilaiset kullanhuuhdontakisat. Tietoja niistä saa joko Kultamuseon, www.kultamuseo.fi tai Kultakylän www.tankavaara.fi  nettisivuilta.

2.-3.8.2019. Kullanhuuhdonnan SM

5.-10.8.2019 Kullanhuuhdonnan Maailmanmestaruuskilpailut Tankavaarassa

Katsotaan kesän lopussa, kuinka paljon kultaa sitten tulikaan.

Terveisiä kotisohvalta,

Mummo

 

 

Superfoodia ja antioksidantteja, kiitos.

Sisältää linkkejä suosittelemilleni sivuille

Pienenä oli kiva mennä äidin ja isän kanssa marjametsään. Keräilin pieneen astiaani marjoja sieltä täältä ja joka toinen marja meni vaivihkaa omaan suuhun. Keräilimme kesäisin mustikoita ja syksymmällä puolukoita.

Mustikat syötiin yleensä tuoreeltaan tai mustikkapiirakassa. Ja kun sesonki oli, tuoretta mustikkaa riitti. Muistan heinään pujotetut mustikat ja mustikkamaidon. Silloin maitokin maistui vielä maidolta…

Mustikoita
Pakkasenpuremat mustikat

Puolukat olivat…hm…hieman happamia, mutta sokerin kanssa syötynä erittäin maukkaita. Meillä kotona puolukoita pidettiin talven yli kannellisessa ämpärissä kylmään vintiin vievillä rappusilla. Sieltä sitten kauhoimme lusikalla aina tarpeellisen määrän moniin suomalaisiin perinneruokiin lisukkeeksi. Puolukasta tuli marja, jota minulla täytyy aina olla varastossa. Pakastettuna tietenkin ja jos mahdollista itse kerättynä.

Puolukoita
Puolukoita

Jossakin vaiheessa marjaan meno alkoi tuntua vastenmieliseltä. Oli tärkeämpääkin tekemistä. Muka.

Murrosiän ohitettuani lähdimme nostalgisesti Tuija-ystäväni kanssa puolukkametsään. Miten olisi mukava pitkästä aikaa poimia itse omat marjat! Marjat jäivät kuitenkin poimimatta, hirvikärpäset olivat ottaneet metsän haltuunsa. Tämän takaiskun jälkeen meni parikymmentä vuotta, ennen kuin menin ylipäätään uudelleen suomalaiseen metsään.

Hirvikärpänen. Yök.. Lähde Wikipedia

Lakkaan tai hillaan tutustuin vasta Lapissa. Syötyäni muutaman kerran leipäjuustoa happamien lakkojen kera, mietin sitäkin, että kuinka tämä marja voi olla niin haluttu ja  arvokas? Kuka tätä voi syödä? Kaikille turisteille lakkaa syötetään herkkuna, mutta vasta täysin kypsä tai hillotettu lakka menee herkusta. Onneksi monet ravintolat ovat nykyisin ymmärtäneet tämän.

Lakkoja
Itsekerättyjä, kypsiä lakkoja.

Olen nyt viettänyt Lapissa useita kesiä ja syksyjä. Olen samoillut aavoilla tuntureilla valoisassa kesäyössä ja istunut ystävien kanssa yötä auringon säteiden peilatessa aurinkolasien pintaan. Ja ihmetellyt tuota valon ihmettä! Ja yhä kesäisin imen auringonvaloa mieleni sopukoihin enkä saa valon voimasta tarpeekseni. Aina vain on päästävä Pohjoiseen tuon ihmeen äärelle.

Kun Lapin pitkä ja kylmä talvi alkaa taittua ja kasvit ovat vihdoin selvinneet kovista pakkasista, niiden maanpäällinen taistelu jatkuu vielä lumien sulaessa ja yöpakkasten purressa. Kasveissa täytyy olla jotakin ainutlaatuista, koska ne selviävät hengissä kevääseen. Niin, mitä se on?

Tuon pimeän vuodenajan jälkeen alkaa intensiivinen valon kausi. Ja taas luonto rehottaa vihreänä ja vehreänä, kuin talvea ei olisi ollutkaan.  Marjat kypsyvät kilpaa mehukkaiksi metsän ja soiden antimiksi, joita sitten voimme ämpärikaupalla kerätä. Ja vaikka Suomessa marjoja kerätään lähes kansanurheilun merkeissä, noin 90% marjasadosta jää kuitenkin metsään eläinten ruuaksi tai vain mätänemään.

Suomessa siis noin 90% marjasadosta jää keräämättä. Omien metsien superfoodia. Sen sijaan, että näitä PUHTAITA marjoja, PUHTAISTA metsistä kerättäisiin ILMAISEKSI tuoreena suuhun tai pakasteeseen säilöttäväksi, ostetaan Aasiasta, Etelä-Amerikasta ja vaikka mistä maahan lennätettyjä tai muuten kuljetettuja  goji-, acai-, inka- ja mitäniitänytmuitaonkaan-marjoja. Ja vitsinä vielä, ellei tämä nyt olisi sen verran vakava juttu Goji- eli susimarjasta:

”Vuosina 2009–2010 suurin osa Tullilaboratoriossa tutkituista susimarjaeristä ylitti silloin sallitut torjunta-ainepitoisuudet, ja ne hylättiin. Vuonna 2010 EU-lakia kuitenkin muutettiin niin, että susimarja luokiteltiin tomaatiksi, jolle sallitaan suuremmat raja-arvot. Luokitusmuutoksen jälkeen Suomeen tuodut susimarjaerät ovat olleet uusien raja-arvojen puitteissa.” Lähde Wikipedia

Että näin. Rajoja muutetaan, jotta voimme taas syödä ”puhtaita” marjoja…Oh boy!

Ekologinen teko olisi se, että pysyttäisiin nyt ainakin vähintään Euroopassa. Piste.

Syön päivittäin itse poimittuja, Lapissa kasvaneita ja kypsyneitä marjoja. Ja joku aika sitten aloitin myös hoitamaan ihoani tuotesarjalla, joka sopii minulle kuin nyrkki silmään, kuten suomalainen sanonta kuuluu.

Tein valinnan ja siirryin käyttämään luonnonkosmetiikkaa sekä työssäni kosmetologina että yksityishenkilönä. Valintaani tukevat löytämäni tuotesarjan täyttämät kriteerit:

  • luonnonkosmetiikkaa
  • Euroopassa valmistettu. Ja mikä parasta: Suomessa valmistettu!
  • tuote vastaa korkeita teknologisia vaatimuksia
  • ei haitallisia lisä-aineita (tuoksuja, säilöntä-aineita)
  • ei eläinkokeita
  • puhtaat raaka-aineet
  • hyaluronihappoa
  • korkea antioksidanttipitoisuus
  • hygienisyys käytössä

Nyt lopuksi tulee mainos, jota en kuitenkaan tee tuottajafirman suosituksesta, vaan aivan sen vuoksi, että nyt kerrankin on tehty tuote, joka pystyy kilpailemaan kuuluisien, suurten ja tosi kalliiden anti-aging-merkkien kanssa.

Omat tuotteeni löysin INARI-luonnonkosmetiikkasarjasta, joka on aikuiselle naiselle tehty tuotesarja ja joka siis valmistetaan Suomessa. Tuotteissa käytetään ytimenä kuuden arktisen aineosan sekoitusta, Arctic Blend, jotka saadaan ruusujuuresta, lakasta, puolukasta, mustikan lehdistä, männyn kuoresta ja pakurikäävästä. Ja jos joku vielä epäilee marjojen ja kasvien tehoa arktisten olosuhteiden Selviytyjinä, niin sitten ei voi mitään.

Inari 1 Holz
INARI-sarjaa. Made in Finnland.

Niin, onhan luonnonkosmetiikkaa jo ollut olemassa vaikka kuinka kauan ja vaikka kuinka monta merkkiä. Eräs luonnonkosmetiikan puolestapuhuja kysyikin minulta, miksi tuohon mainitsemaani sarjaan on täytynyt lisätä hyaluronihappoa (joka siis sitoo vettä ja saa kasvoihin lisää sileyttä), eihän luonnonkosmetiikka sitä tarvitse?

Niin, juuri siksi. Että minun ikäiseni nainen SAA hyödyntää uusinta teknologiaa, hieman siloitella tulevia ryppyjä ja silti käyttää luonnonkosmetiikkaa.

Ja nyt kevättä ja uutta marjakautta kohti!

Terveisin

Mummo

www.bodyflexx.ch Lisätietoa kotisivultani tästä.

https://www.inari-cosmetics.com/fi/ingredients/INARIn kotisivuille tästä

Sosiaalipummit ja ystävälliset virkailijat

Vihastutti. Vihastutti ihan sanomattomasti.

sossu

Luin aamulehdestä artikkelin kaupungin laitamilla olevasta Dübendorfin kunnan sosiaalitoimistosta ja siitä, miten se lehden mukaan kohtelee asiakkaitaan. Jutun mukaan sosiaalitoimiston johtajatar joutui jo muutama vuosi sitten muutamaksi viikoksi ”lomalle” , koska hän a) jakoi facebookissa äärioikeistolaista propagandaa b) useat sosiaaliapua saaneet asiakkaat valittivat johtajattaren ja hänen alaistensa huonosta, kiusaavasta käyttäytymisestä asiakkaita kohtaan.

Kunta perusti kuntailaisille oikeusasiamiehen toimiston, joka käsitteli ensimmäisenä vuonna 44 tapausta, jotka koskivat sosiaalitoimistoa. Eli lähes yksi tapaus viikossa. Johtajattaren esimies kuittasi oikeusasiamiehen tuloksen tuon vuoden jälkeen: ”Paljon melua tyhjästä”.

Kuinka helppoa onkaan tuomita sosiaalitoimiston asiakkaat sosiaalipummeiksi! Pelkäämmekö, että sosiaalitoimisto jakaa verorahojamme kaksin käsin työtävieroksuville terveille ja muuten ahneille petkuttajille? Aivan, näitä petkuttajiakin mahtuu varmasti joukkoon, mutta tuskin heitä on enemmistö.

Ei vain aina ole ihmisen oma vika, jos laitetaan pellolle työpaikalta lähellä eläkeikää tai vain muuten kun firmaa restrukturoidaan ja saneerataan tai kun avioerossa tulot pienenevät, sairaus yllättää tai asunto menee alta. Ja jos vielä muutenkin tulot ovat minimissä, niin silloin sanonta ”Ei ne suuret tulot, vaan pienet menot” kuulostaa irvailulta. Vaikka muuten sanonta pitääkin aika lailla paikkaansa.

Se, mikä minua tässä kuitenkin kaikkein eniten jurppii, on työntekijöiden epäasiallinen ja epäkunnioittava käyttäytyminen asiakkaita kohtaan. Tuskin monikaan menee sosiaalitoimistoon kovin mielellään, mutta jos sinne vielä täytyy mennä almuja anelemaan ja vielä saa alentavaa kohtelua osakseen? Lähes kuka tahansa voi tipahtaa kärryiltä, jos moni asia yhtä aikaa romahtaa alta.

Eikä tämä viallinen käyttäytyminen ole vain sosiaalitoimiston ongelma.

sosiaalitoimisto
Hyvin sanottu!!

Vuosia sitten olin töissä naistensairaalan poliklinikalla, jossa myös raskaudenkeskeytystä haluavat naiset olivat asiakkaina. Niinä aikoina sairaanhoitajan vastaanottoa ei vielä oltu organisoitu asiakaskeskeisesti, vaan asiakkaat pyrähtivät ilman vastaanotto-aikaa keskelle vilkasta toimistoamme häiritsemään päivän askareita. Siinä sai olla onnea mukana, että raskaudenkeskeytysasiassa nainen tai pariskunta ei törmännyt näihin muutamiin hoitajiin, joilta puuttui muun muassa empatiakyky, ammatillisuus ja tilannetaju. ”No ettekö syönyt pillereitä?” ”Miksi ette? ”Olisi pitänyt miettiä etukäteen.” Siinä oli niin helppo syyllistää ja näyttää mahtiaan.

Tietenkin otin asian usein puheeksi, myös esinaiseni kanssa. Reaktio ei ollut sen kummempi kuin ”Pajon melua tyhjästä”-kommentti. Tätä jatkui, kunnes en enää itse kestänyt, vaan vaihdoin muutamaksi vuodeksi työpaikkaa.

Keskustelimme kahvihuoneessa siitä, miten kamalia virkailijoita kaupungin virastoissa on. Tai myyjät kaupoissa. Tai ratikkakuskit. Tai muut ihmiset julkisissa kulkuvälineissä.

Olisi tehnyt mieli laittaa peili joka ikisen mimmin eteen (työkaverit nyt sattuivat olemaan naisia). Look at yourself! Juuri ne hoitajat, jotka valittivat muista kaikkein eniten, olivat niitä, jotka kohtelivat omia asiakkaitaan epäkunnioittavasti.

En todellakaan väitä, että olisin itse aina niin kontrolloitu ja että ehkä syyttäkin ärhentelen jonkun viranomaisen vuoksi. Mutta yritin ottaa tuosta kahvipaussikeskustelusta onkeeni ja pitää oman peilin aina taskussa enkä päästää sammakoita suustani aivan kontrolloimatta.

Kävin hakemassa Zürichin kaupungintalolta virallisia papereita. Jokainen, johon tuolla käynnillä törmäsin, vahtimestarista virkailijoihin olivat poikkeuksetta NIIN ystävällisiä, hymyileviä ja auttavaisia. Suljettuani kaupungintalon oven, huomasin, kuinka hyvää se teki asiakkaalle, minulle.

Entä jos olisin joutunut käymään sosiaalitoimiston juttusilla? Silloin toivoisin, että vastassa olisi työnsä osaava, inhimillinen ja empaattinen virkailija. Heitä kuitenkin on varmasti enemmistö.

No niin, nyt sain päästettyä kaasut ulos. Ja ei muuta kun raikkaaseen ilmaan!

Terveisin

Mummo

 

 

Kaa(m)oksen viime metreillä

Avasin silmäni ja valon määrästä päättelin, että on aamu. Tai siis tarkemmin sanottuna arvuuttelin aamupäivää. Katsoin kelloa: puoli yksitoista. Olin nukkunut kellon ympäri. Ulkona sateli hiljalleen lunta ja taivas oli pilvien peitossa, oli hiljaista ja hämärää.

300 kilometriä napapiiriltä pohjoiseen. Täällä on kaamos. Aurinko ei nouse horisontin yläpuolelle. Jos on pilvistä, tulee ilta ennenkuin aamusta on selvitty. Ja tästä näytti tulevan juuri sellainen päivä.

Olin selvinnyt viikon kestäneestä rumbasta. Viikko vieraita. Viikko täynnä ohjelmaa ja sosiaalista kanssakäymistä. Aamulla ajoissa ylös, jotta valoisassa ehtii ulos. Hiihtämistä, lumikenkäilyä, pulkkailua, lumitöitä, moottorikelkkailua, puidenhakkuuta, lenkkeilyä. Ennen täyspimeän tuloa saunomista ja avantohyppelyä. Siinä välissä välipalaa, lounasta ja lopulta iltapalaa. Tämä kaikki kahdeksan ihmisen yhteisössä. Hiljaisen hetken sai hiihdellessä järven jäällä yksikseen.

1.3.2019pirminhiihtää
Täällä ei ole muita.

 

Ja silti. Nautin yhdessä tekemisestä, keskusteluista, musisoinnista, huoneet täyttävästä naurusta ja puheensorinasta kuten myös yhteisistä ruokapöydän äärellä vietetyistä hetkistä ja tupakkatauoista pakkasen puremalla terassilla.

Nyt oli kuitenkin veto pois. Kaaos odottakoon selvittämistä. Sään puolesta tuntui olevan paras päivä pattereiden uudelleenlataamiseen. Askel kerrallaan. Hitaasti…

Minulla oli ohjelmassa hieronta. Olin säästänyt kuumakivihieronnan talven varalle ja juuri nyt se sopi olotilaani mainiosti.

Kävin Anittan hierontapisteessä, Samettassa, vajaan kahden tunnin käsittelyssä. Hieronta oli iltapäivällä. Kun astuin ulos vastaanotolta, oli jo pimeää. Olin selvinnyt tästä päivästä aamusta suoraan iltaan. Ainakin siltä se tuntui.

1.4.2019SamettaLogo.jpg

Lapissa ajan merkitys saa uuden sisällön. Varsinkin lomalaisen aika. Keskitalvella kaikki tarpeellinen täytyy saada kaikki mahtumaan lyhyeen aikahaitariin. Jossakin vaiheessa loma on pidetty ja rauhoittuminen on jäänyt puolitiehen.

Moni sanoo rauhoittuvansa kaamoksen aikaan. Minä en ole vielä niin pitkällä. Minulle juuri tämä rauhoittumisen aika tuntuu olevan  kaikkein kiireisin aika. Aamulla ei saa nukkua liian pitkään, koska silloin ei ehdi valoisalla ulos. Eli viimeistään ennen kymmentä aamiaiselle, jotta ehtii pariksi tunniksi ulkoilemaan. Ja jos haluaa saunaan ja avantoon ennen pimeän tuloa, niin kyllähän siinä saa kiirettä pitää. Saunaan ei voi mennä aivan tyhjällä vatsalla, joten jossakin monojen ja saunan kiukaan välissä täytyy kipaista jääkaapilla. Ja jos on vieraita, tämä lyhyt kaava ei tahdo toimia. Mutta toisaalta, silmähän tottuu nopeasti pimeään ja polun avannolle voi valaista petroolilampuilla tai kynttilöillä. Mökkiin kipuaminen taittuu otsalampun valokeilassa, joten ”where is the problem?”

1.5.2019kynttilälumessa
Kynttilän valoa lumen keskellä

Olen valon lapsi. Siinä se on. Tuskin maltan odottaa auringon nousua horisontin yläpuolelle. Kun aurinko vihdoin viikkojen jälkeen näyttäytyy, lähdetään kevättä kohti. Vääjäämättömästi. Ja se hetki on pian käsillä.

aamutaivas2019
Aurinko ei vielä nouse. Mutta pian!

 

Pilkkimiseen oli liian kylmä ja verkotkin on vielä laittamatta jään alle. Pyykit odottavat pesua ja huusholli siivousta. Tähän hässäkkään WLANin huono yhteys kiristää hermoja, joten sähköpostit saavat jäädä odottamaan tulevaisuutta ja parempia yhteyksiä.

Jotta selviän tästä kaamoksesta, tämä tyttö ottaa lasin punaviiniä ja nostaa käpälät kohti kattoa.

Et sillee!

Mummo

 

 

Helsinkiin!!

Olin odottanut kauan tuota viikonloppua. Vaikka en enää muuten ihan ekologisista syistä harrastakaan viikonloppulentoja, niin Helsinkiin oli päästävä. Käyn Suomessa, tarkemmin sanottuna Lapissa, muutaman pidemmän jakson vuodessa ja silloin Helsinki jää vain muutaman tunnin lentokenttä-oleskeluksi.

Olin toivonut syntymäpäivälahjaksi kulttuurilahjaa Helsingissä ja sain myös toivoa pidennetyn viikonlopun sisältöä. Syntymäpäivälahja oli yhteinen miehelleni Petelle ja minulle. Tarjonta Helsingissä, kuten monissa pääkaupungeissa on loputon, joten täytyi valita.

Valitsimme ajankohdaksi marras-/joulukuun vaihteen. Oikein miellyttävä, jollei paras ajankohta lomailla Pohjolassa….? Hmm. Olin joskus aikanaan päättänyt, etten mene enää koskaan vapaaehtoisesti tuona vuodenaikana kotimaahani. Kotimaani on silloin pimeä, tuulinen, sateinen ja lumen tulosta riippuen joskus myös loskainen. Nyt ajankohta kuitenkin sopi kalenteriin parhaiten. Ja sitä paitsi ohjelmassa oli sisäohjelmaa.

Kun nyt kerran suunnittelimme matkaamme Helsinkiin ehkä kaikkein huonoinpana vuodenaikana, päätimme satsata hotelliin. Kun aikaa on niukasti, en halua käyttää sitä pitkiin välimatkoihin yöpaikasta keskustaan, vaan olla mahdollisimman keskellä tapahtumia. Valitsimme keskustasta, aivan Kauppatorin ja Kauppahallin kulmilta hotelli Haven’in ja hotellista huoneen merinäköalalla. Luksusta? No, kyllä tällä kertaa oli, mutta se myös kannatti. Huone oli tilava ja meri näköpiirissä. Siihen päälle ystävällinen henkilökunta ja maukas aamiainen vanhassa Sundmanin talossa, niin mikäs turistin on ollessa.

Aamunäköala Haven
Aurinkoinen näkymä hotellimme ikkunasta joulukuisena aamuna.
Hotel_Haven_Guestroom_Grand_Deluxe_Harbour_Seaview+_001jpg
Tilava huoneemme. Kuva hotelli Havenin

Perjantaina aloitimme ohjelmamme uudesta museosta, Amos Rex’istä.

”Amos Rex avaa ovensa yleisölle kaksi ja puoli vuotta kestäneen ja 50 miljoonaa euroa maksaneen rakennustyön jälkeen torstaina 30.8. klo 11. Amos Rexin avajaisnäyttelystä vastaa tokiolainen taiteiljakollektiivi teamLab, joka täyttää museon näyttelytilat digitaalisella taiteellaan. Amos Rex koostuu arkkitehtitoimisto JKMM:n suunnittelemista uusista maanalaisista näyttelytiloista, vanhaan loistoonsa entisöidystä Lasipalatsista elokuvateattereineen sekä näyttelytilojen kattona kumpuilevasta Lasipalatsin tapahtuma-aukiosta.” Tämä Amos Rexin nettisivulta.

Amos ulkoa
Amos Rexin katto. Tässä oli ennen linja-autoasema.
Amos raput alas
Raput alas näyttelytiloihin
Amos installaatio
Huoneen täyttävä installaatio.

Valitettavasti video ei tässä toimi, mutta kannattaa käydä katsomassa paikan päällä.

Näyttelyn jälkeen menimme kolmistaan hierontaan. Siis mieheni sai meridiaanihieronnan ja minä ja rakas serkkutyttöni (saan kai tytötellä yli 60 vuotiasta serkkuani??) olimme varanneet vyöhyketerapiaa.

Hierontapaikka.jpg
Kiinalaista vyöhyketerapiaa tiedossa
Jalkahieronta
Jalat eivät vielä tässä vaiheessa tiedä, mitä on tulossa

Ruksasimme molemmat rentoutustoiveen esitietolomakkeeseen ja muutenkin kaikki tarvittavat tiedot. Kun kiinalaiset mieshierojat tulivat ja aloittivat työnsä, he tuskin vilkaisivat papereitamme saati sitten noteerasivat toiveemme. Hieronta, siis vyöhyketerapia, oli melkoinen runnaus ja olimme molemmat helpottuneita, kun ”terapia” oli ohi. Vyöhyketerapian kanssa sillä ei kyllä ollut mitään tekemistä. Sen verran rentouduin, etten nukkunut lainkaan seuraavana yönä. Hmm…

Hieronnan jälkeen menimme hotellihuoneeseen aperitiiville  ja samalla ihailimme näkymää ikkunasta.

Iltakuva hotelli Havenin huoneesta
Iltatunnelmaa hotellihuoneen ikkunasta

Ja koska nyt oli pikkujouluaika, oli vaikea saada pöytää ravintolasta.  Saimme kuitenkin viimeisen vapaan pöydän venäläisravintola Bellevuesta. Bellevue on vanhin, yhtämittaisesti venäjän ulkopuolella toimiva venäläinen ravintola, kuulemma. No, vietimme rattoisan ja makoisan illan venäläisittäin. Ensi kerralla taas Zakuskapöytä, jota tarjoillaan lauantai-iltapäivisin. Voin ehdottomasti suositella!

Bellevue2
Venäläistä tunnelmaa ravintola Bellevuessa
Bellevue pöytäseurue
Iloinen pöytäseurue

Lauantaina pikku shoppailun jälkeen lähdimme Kansallisteatterin Willensaunaan iltapäivänäytökseen. Olimme valinneet Vesa Vierikon ohjaaman ”Gabriel” tragikomedian, joka perustuu Mika Waltarin kirjoittamaan  näytelmään ”Gabriel, tule takaisin”. Ah, rakastan näitä vanhoja näytelmiä! Olo oli kuitenkin hieman kuin eläkeläisnäytöksessä. Oh, boy… Siis syy, miksi valitsimme juuri tämän näytelmän, oli se, että mieheni suomea ei vielä täysin hallitsevana pystyisi myös seuraamaan näytelmän juonta ja samalla ymmärtäisi, mitä näyttämöllä puhutaan. No, ehkä seuraavalla kerralla jotain hieman abstraktimpaa?

Kansallisteatteri
Suomen Kansallisteatteri
Bühne Gabriel
Istuttiin melkein näyttämöllä

Teatterin jälkeen söimme illallista ravintola Shelterissä Kanavakadulla. Ruoka oli maittavaa ja talon leipä todella hyvää!

Ravintola Shelter
Äkkiä sisään palelemasta!

Vatsat pyöreinä lähdimme iltahämärässä kävelylle rantaa kohden. Rannalla, aivan kauppatorin kyljessä on uimala ”Allas – sea pool ”. Uimalassa on kaksi ulkoallasta, lämminvesi- ,+27 C° ja merivesiallas, +3 C°. Olimme itse kääriytyneet lämpöisiin talvivaatteisiin ja katselimme matkan päästä nakuja ja uimapukuisia uimareita, joilla monella oli pipo päässä. Huokailin että ”hulluja nää suomalaiset”, joka tietenkin tarkoittaa, että tämä ”hulluus” on suurenmoista! Minusta on hienoa, että tämän tyyliset ideat menevät läpi. Siihen tarvitaan luovuutta ja pientä hulluutta sekä tekijöiltä että päättäjiltä.   Vielä jäi näkemättä Sauna-ravintola-kompleksi ”Löyly”. Se seuraavaan kertaan.

Allas1
Näkymä Altaan kattostasanteelta
Allas2
Näkymä Altaalta toiseen suuntaan. Taustalla Helsingin tuomiokirkko.
Uspenski
Uspenskin katedraali eri rakennustyylien keskellä. Kuva Altaan kattoterassilta.

Lopulta pelastuimme kylmästä viimasta hotelliimme, tarkemmin sanottuna hotellimme baariin.

Oli ihan pakko vielä ottaa yksi drinkki.

Drinkit
En muista, mitä nämä olivat nimeltään, mutta hyvältä maistuivat molemmat.

 

Aamulla hyvin nukutun yön jälkeen tapasimme aamiaisella kaksi serkkuani puolisoineen. Vielä pieni pyörähdys Joulutorilla Senaatintorilla, viimeiset shoppaukset ja sitten taas kohti kotia.

Hotel_Haven_Restaurant_Haven_breakfast_family_001
Aamiainen hotellissa. Kuva hotelli Havenin.
Torilla
Emme kuitenkaan tällä kertaa menneet saunaan.

Kuka muu nyt rakentaa saunan joulutorille kuin suomalainen?

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin tunnistan juureni. Olen aina ollut ylpeä suomalaisuudestani. Mutta tuskin olisin suomalaisuutta edes sen enempää pohtinut, jos olisin aina elänyt Suomessa. Nyt se ”ylpeys” on vaihtunut raukeaan onnellisuuteen. Onnellisuuteen kahden kulttuurin tuomasta rikkaudesta ja siitä suomalaisesta luovasta hulluudesta, jonka imin äidinmaidosta.

Ja nyt menen omaan saunaan. Katselen sitten väliajalla, en merta vaan…. naapurin puutarhaa.

Terveisin

Mummo

 

 

 

 

 

 

 

#Female pleasure

Oletko jo nähnyt elokuvan #Female pleasure? Kävin itse eräänä viikonloppuna katsomassa. Se on elokuva, joka jokaisen pitäisi nähdä.

#Female Pleasure

Elokuva on sveitsiläisen ohjaajan, Barbara Millerin, dokumentti viidestä naisesta, viidestä eri kulttuurista ja yhdestä, kaikkia naisia yhdistävästä tarinasta.

Filmissä naiset kertovat oman tarinansa. On sitten kysymys ortodoksijuutalaisen amerikkalaisen, Deborahin, somalilaisen Leylan, japanilaisen Rokudenashikon, intialaisen Vithikan tai saksalaisen entisen nunnan Doriksen tarinoista, kaikille tarinoille on yhteistä se, että nämä naiset taistelevat jokainen omalla sarallaan seksuaalista, uskonnollista ja rakenteellista alistamista vastaan.

Miksi naisella ei ole samaa arvoa kuin miehellä? Miksi naisten, ja vielä lasten!, sukupuolielimet saadaan vielä nykyaikana silpoa? Miksi naisten sukupuolielimet ovat yhä tabu, myös monille naisille itselleen? Miksi seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi joutunut nainen syyllistetään ja vaiennetaan? (Tässä surullisessa ja valitettavassa asiassa nykyhteiskunta on kylläkin tasa-arvoinen ja alistaminen koskee kaikkia sukupuolia.)

Vaikka tarinat ovat värisyttäviä, itkettäviä ja uskomattomia, niiden sanoma on kuitenkin positiivinen: miten rohkeudella, voimalla ja elämänilolla voidaan muuttaa rakenteita. Ja tähän muutokseen tarvitaan myös miehiä. Niin miksei tarvittaisi, kun sieltä suunaltahan se naisten alistaminen ja esineellistäminen lähinnä tuleekin? Usein. Ja ainakin välillisesti.

Ei, en minä miehiä yleisesti halua syyllistää. Mutta se on ”firman” johto, jonka täytyy muuttua. Jos ei johto muutu, vaikea sitä on odottaa ”alaisiltakaan”

Niin, niin. Eiväthän kaikki miehet kuulu tähän alistavaan kategoriaan. Eivät tietenkään. Mutta moni asia on niin rakenteellista ja sisäistettyä, ettei sitä ensi katsomalta edes huomaa.

Kun katsoin #Female pleasurea, olin hyvin vaikuttunut rohkeista naisista, jotka haluavat muuttaa maailmaa paremmaksi ja väkivallattomaksi paikaksi elää. Senkin uhalla, että heitä on uhkailtu, vainottu ja halvennettu julkisesti. Tuollaiset naiset tarvitsevat meidän kaikkien tuen. Piste.

Jostakin on aloitettava. Jos vaikka tuon elokuvan katsomisella?

Linkki englanninkieliseen esitteeseen

Poistin puolet tekstistäni. Siitä syystä, että aihe, naisten ja lasten hyväksytty alistaminen ja hyväksikäyttö saa minut niin vihaiseksi ja sitten tekstikin on sen mukaista. Ja sitä en halua. Eli piste.

Mummo