Do you speak grammatic?

Mieheni opiskelee suomea. On opiskelluet jo useamman vuoden. Suomen kielessä vain on se vaikeus, että se ON niin vaikeaa.  Minusta alkoi olla jo aika, että hän alkaisi tuottaa myös puhetta.

Kun olin kolmannella luokalla silloisessa kansakoulussa, aloitimme ensimmäisen vieraan kielen opiskelun. Kieli oli englanti. Sain nimekseni Ann ja ystäväni oli Audrey. Muistan vieläkin, kun maistelin sanaa « Oodri , Ooodryi, Oddri ». Kielen opiskeluni vain meinasi loppua lyhyeen. Kai opettaja oli sanonut, että oppikirjan takana on sanaluettelo, mutta minä en ollut kuunnellut. Muistan ihmetelleeni, että miten voi muistaa kaikkien sanojen merkityksen. En siitäkään vielä oppinut keskittymään vain opetukseen. Ympärillä oli niin paljon muuta kiinnostavaa.

englantia
Mielenkiintoinen oppitunti

Sittemmin kieliä tuli lisää. Ylioppilaskirjoituksiin saakka opiskelimme «kielioppia». Kielioppi on sellainen kieli, jolla on erittäin vaikea kommunikoida. Siinä hallitaan kyllä lauserakenteet, pilkut ja pisteet. Siis teoriassa.  Samoin äänteet « ääh » « tota » « mmm ». Pantomiimi auttaa myös paljon. Tullessani uuteen kotimaahani osasin « kielioppia » todella hyvin. Olin halunnut aloittaa työni minulle tutussa ympäristössä, leikkaussalissa. Voin kertoa, että alku oli erittäin vaivalloista. Ne vähät sanat, jotka pystyin mongertamaan, hävisivät leikkaussalimaskin sisään ja elekieli oli suht vaikeaa avoimen leikkaushaavan äärellä. Uusi murre toi mukanaan uudet huolet ja erilaiset työtavat olivat piste iin päälle. Vaihdoin vuodeosastolle. Siitä se puhuminen sitten lähti. « Kielioppia » en ole vieläkään unohtanut.

saksaa
Tärkeät paragraafit

Olen aikuisena opiskellut italiaa ja ranskaa. Tai siis aloitin. Ja lopetin. Kielen aikuisopiskelu, tietenkin metodista riippuen, voi olla hieman turhauttavaa. Teeskennellyt tilanteet koululuokassa ja puisevat keskustelut toisen opiskelijan kanssa saavat vieläkin kylmän hien nousemaan pintaan. Tai kun opettaja kysyi jotakin koko luokan kuunnellessa korvat höröllään. Siinä vaiheessa minulla humisi päässä ja sanat pulppusivat suustani aivan miten sattuu. Tuollainen ei siis sovi minulle.

Mieheni opiskelee suomea. On opiskellut jo useamman vuoden. Suomen kielessä vain on se vaikeus, että se ON niin vaikeaa.  Minusta alkoi olla jo aika, että hän alkaisi tuottaa myös puhetta. Sehän se kielen opiskelun idea perimmiltään kai on? Kotona yritimme. Ei jaksa. Väsynyt. Juuri nyt on niin paljon muuta. Okay. Ei sitten. Maassa maan tavalla. Ajattelin, että odotahan, kun pääsemme Suomeen.  Ollessamme sitten Suomessa lomalla yritimme puhua. Yksinkertaisia lauseita. Vaikea siinä olikin yrittää keskustella, kysyin ja vastasin itse. Keskustelumme oli monologia. Siis minä keskustelin itseni kanssa. Niissä monologeissa taso oli liian matala myös itselleni, joten lopetimme.

Mutta minä en luovuta helpolla vai kuinka kultaseni ?

Mieheni suomikurssin opiskelukaveri tuli Suomen lomallaan meille vierailulle. Nyt tai ei koskaan! Pienen houkuttelun jälkeen sain miehet puhumaan suomea ja illalla heitä oli vaikea saada lopettamaan. Joskus asiat ovat niin pienestä kiinni. Mutta yrittänyttä ei laiteta, kuten taas kerran viisas sananlasku sanoo.

Tämä pieni episodi oli kielileiriemme syntymähetki. Urho- ja Lenitaleirit www.lappian.com

Urho
Urho harrastuksissaan

Rakkain terveisin

Mummo, yksi jalka Urholeirillä

 

Mainokset

Geenimutaation uhri

Kun lapseni olivat pieniä, meillä oli suomalaisia au pair-tyttöjä. Aivan ihania ja viehättäviä nuoria naisia. He auttoivat lasten kaitsemisessa, siivouksessa ja missä nyt milloinkin. Minulle sopi emännän rooli mainiosti. Oli helppoa elämää, kun joku kulki perässä ja laittoi paikkoja kuntoon samalla kun minä levittelin tavaroitani. Ehkä olin aikaisemmassa elämässäni ollut käskijän pallilla ? Tai sitten olin ollut palvelija, joka jälleensyntymisen johdosta oli nyt vihdoin saanut ylennyksen. Ei vai ? Ehkä luonnolla on tässä sormensa pelissä ?

Staffelei
Täytyy välillä tarttua pensseliin ja vähän maalata

Ehdoton lempiaineeni lukiossa oli biologia. Yksi syy siihen oli se, että opettajani oli hyvä. Siitä tulikin mieleeni, miten sytyttävät ihmiset voivat vaikuttaa valintoihimme. Siitä toisen kerran.

Niin, siisi biologia ja sen puitteissa perinnöllisyys. Oli erittäin mielenkiintoista katsoa, mitä tapahtui, kun Dominoiva tapasi Resessiivisen. Eli vallitsevalla ominaisuudella varustettu tapaa väistyvän, ikään kuin ujomman vastapelurin. En muista näitä juttuja enää kovin yksityiskohtaisesti, mutta jo ihan vanhan opettajani muistoksi ajattelin vielä perehtyä aiheeseen ajan kanssa. Myöhemmin.

Perinnöllisyystieteeseen liittyivät myös käsitteet « geeni », « hetero- ja homozygoottisuus » (jotka siis liittyvät yllämainittuihin dominantteihin ja niihin vähän ujompiin) ja « mutaatio ». Olen pohtinut näitä asioita mielessäni ihan käytännön elämässä. Siihen on näet syy. Olen tullut siihen tulokseen, että olen geenimutaation uhri. Geenimutaatioissa voi todella tapahtua todella vakaviakin vaihteluita kauaskantoisin seurauksin. Erilaisia sairauksia ja vammautumisia. Mutta nyt en tarkoita niitä. Minun mutaationi on sosiaalisella puolella.

Mutaatiossa sinänsä ei ole mitään pahaa. Mutaatio luo lajinsisäistä monimuotoisuutta. Kauniisti sanottu.

Imuri
Lainmukainen tauko

Mutta minun geenimutaationi koskee puutetta. Hyvän kotirouvan geenin puutetta. Joko minulta tuo geeni puuttuu kokonaan tai se on muuttunut tässä hengissäselviämiskamppailussa evoluution tuoksinoissa. Haluaisin olla kunnon kotirouva. Siis silloin kun olen vastuussa huushollista. Ja minä olen päävastuullinen. En joka päivä, mutta kuitenkin. Mieheni hoitaa omat juttunsa ja minä olen kodin HENGETÄR. Ja se on erittäin tärkeä rooli. Tähän hengettären rooliin kuuluu leppeän, rauhaisan ja viihtyisän kodin ilmapiirin luominen. Kyllä meillä leppeää on, samoin rauhaisaa (jos minä en puhu), mutta viihtyisyys on sitten se keskustelun aihe. Tietenkin viihtyisyys käsittää myös sen henkevän puolen. Ja sitä yritän PAINOTTAA. Ja se minulta onnistuukin suhteellisen hyvin. Mutta toinen puoli on kaaos. Järjestyksen puute. Sekasotku. Minun « toimistoni » on ruokapöydällä, television äärellä, keittiössä, sohvalla, omalla työpöydälläni jne. Olenkin ehdottanut miehelleni, että muuntuisin 100 prosenttiseksi kotirouvaksi ja lopettaisin ansiotyön.

Jäisin kotiin siivoamaan omia jälkiäni. 100 %.

Minä taidankin nyt perehtyä perinnöllisyystieteeseen. Ja jatkaa imurointia. Myöhemmin.

Parhain terveisin

Mummo xx

Mummo raskaana kypsällä iällä

Valehtelisin, jos väittäisin, ettei vuosien lisääntyminen minua häiritse. Huomasin ensimmäisien ryppyni, lukuisia nauryryppyjä lukuunottamatta, joskus 40 täytettyäni. Peiliin katsoessani luulin ensin, että kasvoni kaipaavat lisää kosteutta. No, siihen kosteusvoidetta. Muutama päivä myöhemmin sama juttu. En ollut uskoa silmiäni, että ryppyhän. Ja siitä se sitten lähti etenemään. Tuli ryppy rypyn kylkeen. Siihen alkoi tottua eikä se loppujen lopuksi enää vaivannutkaan. Rasvailin, kostuttelin, hoitelin, käyttöön tuli peitevoide tummille silmänalusille, varjostusta uusille paikoille.

Ryppy2.jpg

Vartalo muuttui. Koko systeemi tuntui valuvan muutaman sentin alaspäin. Eikä vain valunut, vaan myös lisääntyi. Lisääntyi tietenkin vääristä paikoista ja väärään suuntaan. Tämä kuitenkin tapahtui pikku hiljaa, ikään kuin salaa.

50 vaiheilla katselin itseäni vanhempia ystävättäriäni ja tarkkailin heidän kaulansa kaarta, poskien kimmoisuutta ja käsivarsien jäntevyyttä. Tai sitä, mitä niistä oli jäljellä. Alkoi tarkkailu. Olin kuitenkin vielä tyytyväinen peilikuvaani, mutta olin valppaana. Samalla olin tietoinen siitä, että tämä alkoi olla turhamaisuutta pahimmasta päästä. Mietin, huomaavatko ystävättäreni minun muutoskeni. Tarkkailevatko he minua ? Naisystävieni salainen vilkaisu silloin tällöin kroppani arkoihin paikkoihin on paljastanut yhden jos toisenkin vakoojan. Jokaisella kuulee puheista päätellen olevan vielä pahemmat allit, vielä suuremmat silmäpussit tai vielä suurempi vatsan ympärysmitta. Onko todellakin joka toisella naisella näkymättömiä tai vain itselle näkyviä puutteita ja virheitä ? Mutta minun virheeni ovat näkyviä ! Siis minusta. Minua ei ollenkaan haittaa vierustoverini ruttuisuus, ylipaino tai silmäpussit. Se vain helpottaa oloani. Että jollakin toisella menee vielä huonommin. Tai ainakin yhtä huonosti kuin minulla.

Nyt 60 täytettyäni hypähdin uusiin sfääreihin. Se mikä tähän mennessä oli kamalaa, muuttui kerta heitolla katastrofaaliseksi. Olin osannut odottaa jotain tämän suuntaista, mutta nyt tajusin, että tästä ei ole paluuta. Nuoruus oli vääjäämättä taakse jäänyttä elämää. Tunsin muuttuvani ylikypsäksi, ikkunalle unohdetuksi omenaksi.

Suunnittelimme syntymäpäiväjuhlia. Täytyi saada uusi vaate, jossa olisi rock`n roll’ia. Olin jo aikaisempiin juhliin käynyt kaupoissa etsimässä MINUN vartalolleni sopivaa vaatetta, mutta, koska en valitettavasti ole 180-senttinen 50-kiloinen mallikappale, en tällä kertaa edes yrittänyt. On erittäin turhauttavaa pukea ylleen parikymmentä senttiä liian pitkä puku, jonka vetoketjua ei tahdo saada kiinni ja jossa ei tietenkään ole hihoja alleja peittämään. Ja kaiken kukkuraksi nuoren myyjän haukansilmien alla. Ja tietenkin puku sopii minulle, kuin valettu ! Olen kokoa 38 : ylävartalo 36, vyötärö 42 ja lantio 40. Klassinen H-muoto. Pituus yltää lähelle 160, joten se siitä.

Onneksi on olemassa netti. Näin luulin. Vietettyäni useita tunteja online eri nettisivuilla, muutaman virheostoksen jälkeen löysin vihdoin sivun, jolta olisin voinut kuvitella tilaavani juhlapuvun. Se sivu oli www.asos.com ja siellä « Maternity ». Olin raskaana olevien kategoriassa.

Raskaana

En kuitenkaan antanut periksi. Tahdoin olla illan kuningatar.

Miten Mummo selvisi?

Ammatin vaihto

Luovuuden löytyminen

BildBücherregal

Täytin juuri 60, eli sopiva aika miettiä, mitä haluan tehdä isona. Mietin tuota samaa asiaa jo ennen 50-vuotispäiviäni ja silloin vaihdoin ammattia ja ryhdyin itsenäiseksi yrittäjäksi. Ja olen taas samassa pisteessä, eli mietin muutosta.  Nämä muutoshalut näyttävät ottavan minusta otteen sykleissä, eivät onneksi kuitenkaan seitsemän vuoden välein. Liittyykö tuo syklisyys enemmän naisiin kuin miehiin? No, naiset ovat muutenkin tottuneet sykleihin. Kuukausi kuukaudelta. Koko elämämme on jaettu jaksoihin ja pilkottu palasiin.  Monet neli-viisikymppiset naiset vaihtavat ammattia tai muuten elämän suuntaa. Mielipidekyselyt kertovat, että Euroopassa vain noin kolmasosa työntekijöistä tuntee olevansa oikeassa työssä. Seuraava kolmasosa ei ole enää täysin tyytyväinen ja viimeinen kolmannes tuntee työnsä olevan heille lähinnä piinaa.

 

Niin ja sitten me 60-vuotiaat? Taas sama ruljanssi edessä? Juuri kun pääsin jaloilleni.

Yksi elämäni parhaista päätöksistä oli ryhtyä itsenäiseksi yrittäjäksi. Olin tietenkin pohjustanut yrittäjyyttä asiantuntijakoulutuksella. Vaihdoin uraa. Kouluttauduin. Opiskelin palkkatyöni ohella. Olin asettanut tavoitteen: täytettyäni 50, olen ainakin 50% töissä itselläni. Ihmeellisesti se motivoi, kun asettaa tavoitteen ja sanoo sen ääneen. Kuulostaako tutulta? Muutamia vuosia näin pärskiessäni ja konkreettisesti hiki hatussa töitä tehden, saavutin tavoitteeni ja lopulta hieman sen ylikin. Pystyin jättämään normaalin 8-17h päivätyöni ja olemaan kokopäiväinen johtaja 8-20h.

Olin alkanut elää unelmaani. Mutta mikä se unelma oikeasti olikaan ? Työ oli raskasta ja päivät pitkiä. Varsinkin kahta työtä tehdessä en usein tiennyt, menenkö eteen- vai taaksepäin. Päivät olivat usein tosi pitkiä. Jos laskisi tuntipalkkaa, niin ei todellakaan kannata kadehtia. Mutta, tuskin kenenkään unelma on tehdä vuosikausia hulluna töitä, vaikka siitä kohtuullisen palkan saisikin? No, se ei ainakaan ollut minun unelmani, vaikka sitä en silloin vielä tiennytkään.

Parasta omassa työssä aluksi oli vapaus. Vapaus tehdä tai olla tekemättä. Kuten äitini aina sanoi « Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää » tai « Metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan ». Noita suomalaisia sananlaskuja meillä kylvettiin muutenkin aivan tarpeeksi. Huono omatunto on usein vieläkin seuralaisena. Paitsi että tuo jälkimmäinen sananlasku on täyttä arkipäivää niin yksityiselämässä kuin työpaikallakin. Työn tulos korreloi äänensävyn kanssa.

Kun olin alkanut nauttia vapaudesta ja samalla vastuusta, alkoi mielessäni kyteä uusia ideoita. Loppujen lopuksi kaikkein parasta mitä olen tästä vapaudesta saanut on luovuuden löytyminen.

Ja ystävääni Annaa vapaasti lainaten: « Jos jotain voisin muuttaa, niin sen, että olisin aloittanut uuden, luovan työni jo aikaisemmin »

Kannattiko siis hypätä tuntemattomaan? Tietääkö Mummo Kaasuttaa vastauksen?? Seuraa Mummoa ja Mummon polkuja!

Siis, kohti uusia seikkailuja !

Terveisin

Tosimummo