Mummo raskaana kypsällä iällä

Valehtelisin, jos väittäisin, ettei vuosien lisääntyminen minua häiritse. Huomasin ensimmäisien ryppyni, lukuisia nauryryppyjä lukuunottamatta, joskus 40 täytettyäni. Peiliin katsoessani luulin ensin, että kasvoni kaipaavat lisää kosteutta. No, siihen kosteusvoidetta. Muutama päivä myöhemmin sama juttu. En ollut uskoa silmiäni, että ryppyhän. Ja siitä se sitten lähti etenemään. Tuli ryppy rypyn kylkeen. Siihen alkoi tottua eikä se loppujen lopuksi enää vaivannutkaan. Rasvailin, kostuttelin, hoitelin, käyttöön tuli peitevoide tummille silmänalusille, varjostusta uusille paikoille.

Ryppy2.jpg

Vartalo muuttui. Koko systeemi tuntui valuvan muutaman sentin alaspäin. Eikä vain valunut, vaan myös lisääntyi. Lisääntyi tietenkin vääristä paikoista ja väärään suuntaan. Tämä kuitenkin tapahtui pikku hiljaa, ikään kuin salaa.

50 vaiheilla katselin itseäni vanhempia ystävättäriäni ja tarkkailin heidän kaulansa kaarta, poskien kimmoisuutta ja käsivarsien jäntevyyttä. Tai sitä, mitä niistä oli jäljellä. Alkoi tarkkailu. Olin kuitenkin vielä tyytyväinen peilikuvaani, mutta olin valppaana. Samalla olin tietoinen siitä, että tämä alkoi olla turhamaisuutta pahimmasta päästä. Mietin, huomaavatko ystävättäreni minun muutoskeni. Tarkkailevatko he minua ? Naisystävieni salainen vilkaisu silloin tällöin kroppani arkoihin paikkoihin on paljastanut yhden jos toisenkin vakoojan. Jokaisella kuulee puheista päätellen olevan vielä pahemmat allit, vielä suuremmat silmäpussit tai vielä suurempi vatsan ympärysmitta. Onko todellakin joka toisella naisella näkymättömiä tai vain itselle näkyviä puutteita ja virheitä ? Mutta minun virheeni ovat näkyviä ! Siis minusta. Minua ei ollenkaan haittaa vierustoverini ruttuisuus, ylipaino tai silmäpussit. Se vain helpottaa oloani. Että jollakin toisella menee vielä huonommin. Tai ainakin yhtä huonosti kuin minulla.

Nyt 60 täytettyäni hypähdin uusiin sfääreihin. Se mikä tähän mennessä oli kamalaa, muuttui kerta heitolla katastrofaaliseksi. Olin osannut odottaa jotain tämän suuntaista, mutta nyt tajusin, että tästä ei ole paluuta. Nuoruus oli vääjäämättä taakse jäänyttä elämää. Tunsin muuttuvani ylikypsäksi, ikkunalle unohdetuksi omenaksi.

Suunnittelimme syntymäpäiväjuhlia. Täytyi saada uusi vaate, jossa olisi rock`n roll’ia. Olin jo aikaisempiin juhliin käynyt kaupoissa etsimässä MINUN vartalolleni sopivaa vaatetta, mutta, koska en valitettavasti ole 180-senttinen 50-kiloinen mallikappale, en tällä kertaa edes yrittänyt. On erittäin turhauttavaa pukea ylleen parikymmentä senttiä liian pitkä puku, jonka vetoketjua ei tahdo saada kiinni ja jossa ei tietenkään ole hihoja alleja peittämään. Ja kaiken kukkuraksi nuoren myyjän haukansilmien alla. Ja tietenkin puku sopii minulle, kuin valettu ! Olen kokoa 38 : ylävartalo 36, vyötärö 42 ja lantio 40. Klassinen H-muoto. Pituus yltää lähelle 160, joten se siitä.

Onneksi on olemassa netti. Näin luulin. Vietettyäni useita tunteja online eri nettisivuilla, muutaman virheostoksen jälkeen löysin vihdoin sivun, jolta olisin voinut kuvitella tilaavani juhlapuvun. Se sivu oli www.asos.com ja siellä « Maternity ». Olin raskaana olevien kategoriassa.

Raskaana

En kuitenkaan antanut periksi. Tahdoin olla illan kuningatar.

Miten Mummo selvisi?

Mainokset

Uusi intohimo

Uusi harrastus vie mukanaan

No nyt tuli parisuhteelle ongelma. Herralla on uusi harrastus. Ei näy miestä enää kotona. Kaiket päivät pallon perässä Golfkentällä. Mitäs siinä vaimona teet? Joko tapaat miestäsi ruohokentän viheriöllä eli aloitat itsekin pelaamisen tai tyydyt tilanteeseen. Molemmissa vaihtoehdossa on puolensa. Tietenkin tilanne voi olla myös toisin päin; Rouva lähtee heiluttamaan mailaa ja mies jää omilleen.

GolfKotigolf

No, meillä ei golfata. Emme muutenkaan ole kovin urheilullisia tai moniharrastuksellisia ihmisiä. Lukeminen, musiikki, ruuanlaitto, ystävät ja mitänoitamuitasittenonkaan. Harrastuksemme viittaavat sohvaperunakulttuuriin. Olen kyllä yrittänyt urheilla. Saatan aloittaa urheiluharrastuksen, jonka sitten joudun lopettamaan ylirasituskipujen vuoksi. Kun aina pitää liioitella. Jos aloitan, niin sitten kunnolla. 7- minuutin-tehotreeni- harjoitusohjelmaa tein viikon. En tietenkään ehtinyt lukea ohjeita ja aloittaa aloittelijoille tarkoitetusta ohjelmasta. Oli kamala kiire aloittaa treenit. Heti.

Viikon kuluttua en enää pystynyt nostamaan kättäni ja niskasärky vei yöunet. Jos taas kerran haluan lisää lihasta ja voimaa hauikseeni, teen harjoitukset aamuin illoin. Toistoja ja painoja aina hieman lisäten. Mitä siitä seuraa ? Yleensä joko golfarin- tai tenniskyynärpää. Ainakin kuullostaa urheilulliselta.

Power Plate on minua varten. Sen kanssa olen oppinut elämään hyvässä yhteistyössä. Kun taas innostun aloittamaan kehonrakennuksen, teen yleensä pari kuukautta ahkerasti. Ja koska olen itsekin käynyt Power Platen ohjaajakoulutuksen, tiedän liioittelun vaarat. Eli, jos minulle todella pystytään perustelemaan vaarat ja edut, sitten uskon ja toimin asianmukaisella tavalla. Ja minulla on kone kellarissa, muuten taitaisi tuokin harrastus jäädä. Kodissamme on portaita, makuuhuoneisiin ja kellariin. Niiden edestakainen juoksentelu käy myös urheilusta. Olen sitäkin kokeillut. Siis urheilumielessä. Jossain sadan rappusen kohdalla rupesi huimaamaan. Olin tehnyt aina ylä- ja alapäissä niin nopeat käännökset, että pää ei meinannut kestää. Onneksi lopetin senkin, ennen kuin kävi pahemmin.

Niin, se uusi harrastukseni. Kirjoittaminen. Se vie täysin omiin maailmoihin. Villakoirista viis, tiskit eivät löydä astianpesukoneeseen eivätkä pyykit pesuun. Ruuan laitan, jos ehdin ja silloinkin jotain mahdollisimman yksinkertaista. Ja ensimmäisen kerran elämässäni ajattelen, että olisi kiva, jos mies tekisi vielä hieman enemmän ylitöitä.

Nukkekotikeittiö2Kuva lavastettu. Oikeaa keittiötä ei todellakaan voi kuvata.

Jos minulla on ajatus kesken, en vain voi nousta koneelta ja vaikka laittaa hellaa pienemmälle. Ei kai se ruoka vielä pohjaan pala ? No, kyllä se aika nopeasti palaa… Nyt ymmärän miestänikin paremmin. Jos hänellä on joku isompi projekti menossa, eivät ne ongelmat vielä kotiin tultua ole löytäneet vastausta. Ei siinä silloin taida jaksaa heti saman tien keskustella henkevästi.

Nyt hieman vasemman käden sormissa kihelmöi ja oikealla puolella tuntuu olkapää. Tässäkö niitä urheiluvammoja taas on ?

Tämmöistä. Tavoitteenani on kirjoittaa viikoittain kahdella kielellä ja samalla yrittää hoitaa parisuhdetta. Jos en nyt sitten saa rasitusvammaa. Jommasta kummasta.

Urheilullisin terveisin

tosimummo

Ammatin vaihto

Luovuuden löytyminen

BildBücherregal

Täytin juuri 60, eli sopiva aika miettiä, mitä haluan tehdä isona. Mietin tuota samaa asiaa jo ennen 50-vuotispäiviäni ja silloin vaihdoin ammattia ja ryhdyin itsenäiseksi yrittäjäksi. Ja olen taas samassa pisteessä, eli mietin muutosta.  Nämä muutoshalut näyttävät ottavan minusta otteen sykleissä, eivät onneksi kuitenkaan seitsemän vuoden välein. Liittyykö tuo syklisyys enemmän naisiin kuin miehiin? No, naiset ovat muutenkin tottuneet sykleihin. Kuukausi kuukaudelta. Koko elämämme on jaettu jaksoihin ja pilkottu palasiin.  Monet neli-viisikymppiset naiset vaihtavat ammattia tai muuten elämän suuntaa. Mielipidekyselyt kertovat, että Euroopassa vain noin kolmasosa työntekijöistä tuntee olevansa oikeassa työssä. Seuraava kolmasosa ei ole enää täysin tyytyväinen ja viimeinen kolmannes tuntee työnsä olevan heille lähinnä piinaa.

 

Niin ja sitten me 60-vuotiaat? Taas sama ruljanssi edessä? Juuri kun pääsin jaloilleni.

Yksi elämäni parhaista päätöksistä oli ryhtyä itsenäiseksi yrittäjäksi. Olin tietenkin pohjustanut yrittäjyyttä asiantuntijakoulutuksella. Vaihdoin uraa. Kouluttauduin. Opiskelin palkkatyöni ohella. Olin asettanut tavoitteen: täytettyäni 50, olen ainakin 50% töissä itselläni. Ihmeellisesti se motivoi, kun asettaa tavoitteen ja sanoo sen ääneen. Kuulostaako tutulta? Muutamia vuosia näin pärskiessäni ja konkreettisesti hiki hatussa töitä tehden, saavutin tavoitteeni ja lopulta hieman sen ylikin. Pystyin jättämään normaalin 8-17h päivätyöni ja olemaan kokopäiväinen johtaja 8-20h.

Olin alkanut elää unelmaani. Mutta mikä se unelma oikeasti olikaan ? Työ oli raskasta ja päivät pitkiä. Varsinkin kahta työtä tehdessä en usein tiennyt, menenkö eteen- vai taaksepäin. Päivät olivat usein tosi pitkiä. Jos laskisi tuntipalkkaa, niin ei todellakaan kannata kadehtia. Mutta, tuskin kenenkään unelma on tehdä vuosikausia hulluna töitä, vaikka siitä kohtuullisen palkan saisikin? No, se ei ainakaan ollut minun unelmani, vaikka sitä en silloin vielä tiennytkään.

Parasta omassa työssä aluksi oli vapaus. Vapaus tehdä tai olla tekemättä. Kuten äitini aina sanoi « Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää » tai « Metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan ». Noita suomalaisia sananlaskuja meillä kylvettiin muutenkin aivan tarpeeksi. Huono omatunto on usein vieläkin seuralaisena. Paitsi että tuo jälkimmäinen sananlasku on täyttä arkipäivää niin yksityiselämässä kuin työpaikallakin. Työn tulos korreloi äänensävyn kanssa.

Kun olin alkanut nauttia vapaudesta ja samalla vastuusta, alkoi mielessäni kyteä uusia ideoita. Loppujen lopuksi kaikkein parasta mitä olen tästä vapaudesta saanut on luovuuden löytyminen.

Ja ystävääni Annaa vapaasti lainaten: « Jos jotain voisin muuttaa, niin sen, että olisin aloittanut uuden, luovan työni jo aikaisemmin »

Kannattiko siis hypätä tuntemattomaan? Tietääkö Mummo Kaasuttaa vastauksen?? Seuraa Mummoa ja Mummon polkuja!

Siis, kohti uusia seikkailuja !

Terveisin

Tosimummo